Flow Festival 2011 -blogi, osa 2 – rytmimusiikin valtiaat ja täydellisen typerä The Human League

14.08.2011

Terveisiä maailman navasta! Auringonpaiste helli lauantaina Suvilahden yleisöä, ja hyvä musiikki piti illan kiireisenä. Harvoin pääsee yhden illan aikana todistamaan näin laadukkaita musiikkiesityksiä.

Teksti: Anton Vanha-Majamaa, kuvat: Nelly Tatti

Iltapäivällä soittaneesta Magenta Skycodesta ehdin nähdä vain viimeiset nuotit. We’re Going to Climbin suureellinen laajakuvamaalailu soi festareiden päälavalla niin komeasti, että jouduin soimaamaan itseäni hitaudestani. Jori Sjöroos päätti keikan yhtyeensä kanssa a cappellana vedettyyn Maa on niin kaunis -virteen ja osoitti, kuinka paljon hän on esiintyjänä kasvanut – vaikka välispiikit olivatkin yhä ujoa ”te ootte ihan parhaita”-osastoa.

Nokia Blue Tentissä esiintyi klo 17.15 yksi festareiden odotetuimmista indie-nimikkeistä. The Pains of Being Pure at Heart soitti nättiä unipoppiaan muotokelvosti, mutta esiintymisestä tuntui puuttuvan tasot. Kulunut klisee kävi toteen, kun esitys ei tuonut musiikkiin mitään lisää.

Shine 2009:ään kannatti vaihtaa. Mikko Pykärin ja Sami Suovan elektroduon pohjalla on eräs kevään kehutuimmista debyyttilevyistä, jonka kappaleet kaikuivat väljässä Black Tentissä maagisesti. Tilan täyttäneet diskopallot välkehtivät pimeässä tilassa ja veivät musiikin kanssa katsojan suoraan sinne 90-luvun hämärille tanssiklubeille, joista yhtye ilmaisuunsa ammentaa. Teltan takaosasta seurattuna kitaran kanssa laulanut Suova tuntui esiintyvän sumuverhon takaa.

Päälavalla esiintynyt Iron & Wine oli helmiä sioille. Ison yhtyeen kanssa esiintyneen Sam Beamin musiikki on täynnä rikkaita sävyjä ja nyansseja, jotka alkuillan auringonpaisteessa lipuivat tylysti teille tietymättömille. Miksauskopin edestä seurattuna tila muistutti läpikulkukäytävää eikä musiikin vaatimaa kontaktia muodostunut.

Koska Lykke Li peruutti sairastumisensa myötä, sai Beam jatkaa sovittua pidempään. Yleisö virtasi kuitenkin tässä vaiheessa jo viereisen anniskelualueen piskuisen Open Source Stage -lavan eteen. MC Taakibörstan paluukeikkaa tunki odottamaan älytön ihmismäärä, eikä koko alueelle ollut enää varttia ennen keikan alkua asiaa.

Davo, Kehäkettu ja Setä Koponen osasivat ottaa yleisönsä. Ei haitannut tippaakaan, että keikka alkoi tarkalleen 30 minuuttia myöhässä. Tai etteivät kaljaa ja kessua lavalla kuluttaneet heerokset muistaneet kaikkia sanojaan. Trion omat hitit räjäyttivät yleisön hurmokseen, ja sivuprojekteista kammetut hitit (Kullii, Puhelimet kii, Kaipiroskaa ja vernet brankkoo) toimivat kuin tauti.

Esiintymisessä oli jotain kovin suomalaista. Jotenkin loogista on se, että nämä kolme miestä olivat puolentoista tunnin ajan maailman, tai ainakin Flow’n valtiaita.

Valtikka tuntui tosin tuntia myöhemmin siirtyvän seuraavalle esiintyjälle. 160-senttinen neo-soulin luvattu pelastaja, yhdysvaltalainen Janelle Monáe, spiikattiin lavalle kuin mikä tahansa supertähti. Juuri näin tulee kohdella artistia, joka ei vielä täytä areenoja, mutta jolla aivan varmasti on kaikki rahkeet nousta mustan musiikin a-sarjan tähtien joukkoon.

Esiintymisessä oli nuorta energiaa, joka pulppusi vastustamattomasti esiintyneestä Monáesta ja tämän hurjassa kunnossa olleesta liveorkesterista. Naispuoliseksi Princeksi usein nimitetty laulaja ansaitsee kaikki arvonimensä, niin kokonaisvaltainen konsertti oli.

Se olisi ollut sitä jo ilman hurjaa finaalia, jossa Monáe laulatti yleisöä vartin verran, seikkaili väkitungoksen seassa ja piiskasi itsensä, yhtyeensä ja yleisön hurjaan pogoilukaaokseen. Hetkeä aiemmin Tightropen aikana yleisöön vapautetut mustavalkoiset ilmapallot olivat vain ylimääräistä krumeluuria keikalla, jonka suurin vahvuus oli musiikissa ja esiintymisessä.

Tässä välissä todistin hetken ajan Empire of the Sunia, jonka härskin pompöösiä lavashow’ta ei odotetusti tukenut musiikillinen kekseliäisyys tai energia. Läpijuostua keikkaa kelpasi seurata anniskelualueen valtavalta monitorilta vaihtuvia asuja ja teatraalisuuksia päivitellen.

Vakuuttavan festarilauantain kruunasi Suomeen hämmästyttävästi vasta ensimmäistä kertaa rantautunut The Human League. Levyltä aina ristiriitaisia tunteita herättänyt yhtye teki selväksi, missä sen vahvuudet piilevät.

Yhtye tekee harvinaisen typerää musiikkia. Lyriikat ovat samasta puusta veistetyt kuin loputtomat kasaripopille irvailevat sketsipätkät. Lyriikat kierrättävät rakkauden, menetyksen, kauniiden naisien ja sodan kauheuksien kuluneita aihioita. Lavalla kaksi iäkkäämpää naista heiluttaa pyllyään, ylipainoinen mies sankaroi kitaransa kanssa ja kalju miessolisti laulaa kiiltävän mustan sadetakkinsa sisältä.

Ja yleisö tanssii. Takaraivoon jämähtäviin kertosäkeisiin pohjaava musiikki on kertakäyttöistä, mutta tiettyyn loveen täydellisen sopivaa. Äänimaisema on ehtaa kasaria ja lavalla on ihan oikeasti aikansa supertähtiä, jotka ovat yhä kovaa kamaa, vaikka kaiken järjen mukaan näin ei pitäisi olla.

Yhtye on löytänyt oman lovensa, ja kun Phil Oakey keikan loppupuolella kyselee, josko bändi olisi tervetullut takaisin Suomeen täysmittaiselle keikalle, purkaudun tuhansien muiden rinnalla täyteen huutoon. Juuri hetkeä aiemmin olen pääni sisällä pohtinut: Phil Oakey, are you ever coming back?

Lisää luettavaa