Otso Karhu eksyi erinäisten sattumien kautta Finlandia-talolle seuraamaan Retuperän WBK:n torvitaideperformanssia. Orkesterin repertuaariin kuului muun muassa ”Sir Gay Prokoffjeffin” kuuluisa teos Alpha Romeo.
Teksti ja ”kuva”: Otso Karhu
Retuperän WBK
Finlandia-talo, Helsinki
5.4.2013
Perinteinen perjantaipeeloilu sai kerrankin vaihtua korkeakulttuuriin. Frakin puutteesta huolimatta suuntasin loppuunmyydylle Finlandia-talolle kuuntelemaan ”uudempaa ranskalaista torvimusiikkia”. Tilanne ei tosin ollut ihan näin mustavalkoinen: absurdi kahden tunnin konsertti yhdisti peeloilun ja korkeakulttuurin tavalla, jonka tajutakseen on tilaisuus koettava itse. Pyrin avaamaan tilaisuuden epämääräisyyttä mahdollisuuksieni mukaan.
Retuperän WBK on maailman ainoa uudempaa ranskalaista torwimusiikkia esittävä espoolainen teekkaripalokuntaorkesteri. Aalto-yliopiston tekniikan alan opiskelijoista koottu torviorkesteri on ilahduttanut ja vahingoittanut kuuntelijoidensa korvakäytäviä jo kahdeksankymmentä vuotta, ja juhlavuoden kunniaksi RWBK on järjestämässä marraskuussa juhlakonsertin Musiikkitalolle. Liput viedään oletettavasti käsistä, sillä myös Finlandia-talolla joka toinen vuosi järjestettävä konsertti on kerta toisensa jälkeen myyty loppuun.
Uudemman ranskalaisen torvimusiikin ei olettaisi saavan suursuosiota kaikissa ikäluokissa, mutta on RWBK poikkeustapaus. Menestyksen salaisuus pohjaa huumoriin, naljailuun ja juuri sopivasti epävireiseen soittoon. RWBK on orkesterina poikkeus myös siksi, että kaikki yleisössä tietävät soittajien esiintyvän konserteissa humalassa. Tai kuten kapellimestari ja “taiteellinen harhaanjohtaja” Johan Smörgårds asian näkee: tilanteeseen sopivassa vireessä.
Pääsylippu ilmoittaa konsertin alkavan klo 19.33. Etuajassa tulleet voivat ratkoa käsiohjelmaan laitettuja puuha- ja väritystehtäviä. Myös bingo löytyy. Takakannesta voi myös tarkistaa illan muusikot: oikotorwia soittaa muun muassa Manger Juutalainen, matkaklosettia Raivo A. Raitis ja D#koa Fredi Putkasalo. Konserttilavan taustalla katosta roikkuu orkesterin nimikirjaimet. Väärässä järjestyksessä.
Valkoisiin virka-asuihinsa sonnustautuneet palokuntalaiset marssivat lavalle soittaen järkyttävää marssilauluaan mahdollisimman epävireisesti. Taiteelliseksi harhaanjohtajaksi nimitetty Smörgårds rynnistää korokkeelleen, ja täpötäysi Finlandia-talo räjähtää taputtamaan, huutamaan ja viheltämään kuin Mötley Cruen keikalla. Jokaista kahdeksaa teosta edeltää palopuhe, jossa yksi orkesterin jäsen laahustaa puhujanpenkkiin kertomaan tulevasta kappaleesta, naljailun ja huumorin keinoin toki.
Ensimmäisessä puheessa palomies pohjustaa käsiohjelmassa Sir Gay Prokoffjeffin teokseksi nimetyn Alpha romeon. Sitten hän toivottaa RWBK:n tervetulleeksi konserttiin – ei suinkaan yleisöä.
“Puhu kovempaa”, kiekuu joku katsomosta. Yleisö hurraa.
RWBK:n soitto kuulostaa hirveältä, mutta epävireisyys on tarkkaan suunniteltua. Kappaleet ovat potpurimaisia, naureskelevia läpileikkauksia klasari- ja rytmimusiikin historiaan. Lisäksi soppaa maustetaan muutamilla tahdeilla muun muassa Jurassic Parkin, Huuliharppukostajan tai McGyverin tunnusmusiikkia. Ensimmäisen puoliajan kohokohdaksi nousee Marjukka Tepposen (”voihke”) ja Olavi Suomisen (”huuto”) tähdittämä Opera Special, jossa kaksikko päästelee kimakoita oo-aa-äännähdyksiä kapellimestari Smörgårdsin näyttävien panoliikkeiden tahtiin. Koko Finlandia-talo osoittaa seisten suosiotaan.
Väliajalla yksi palomiehistä kuvailee tilanteen vakavuutta:
“Homma on nousussa. Mulla oli alkuun vain fanfaari, joten olen yhden shotin lisäksi juonut tasaisesti bissee. Otan kuitenkin iisisti: toisella puoliajalla täytyy pitää palopuhe. Nyt on mennyt noin kuusi annosta. Ja hei, Martti Ahtisaari on kuulemma täällä, voisi mennä ottaan yhteiskuvan.”
Väliajan loppumisen merkiksi RWBK soittaa taukotilasta koko taloon kantautuvaa järkyttävää, hälytysajoneuvon sireeniä muistuttavaa rääkymiskakofoniaa. Yleisön asettauduttua konserttisaliin palopuheen pitäjä pyytää hiljaisuutta.
“Niin mekin”, yleisöstä karjutaan. Ja yleisö hurraa.
“Väliaika on nyt lusittu. Toivottavasti ehditte tyydyttää erinäiset tarpeenne. Tämä koskee erityisesti Ylioppilaslehden ja muun ruskean lehdistön väkeä”, kuuluu puhe. Mötley Crue -tunnelma nousee entisestään, erityisesti silloin kun Palokunnan koejäseniksi nimetty jumppatrikooporukka saapuu lavalle frakkikansan vislatessa raivokkaina. Klassisen musiikin konsertissa nähdään myös akrobatiaesitys. Mitäköhän vielä.
Illan kolmas vierailija, sellisti Jaani Helander, saapuu esittämään haarasoipiokonserton. “Soittimena sello on ruma, painava ja kallis, samoin kuin Jaanin seuralaiset yleensä”, avaa palopuhe suomalaista sellokilpailumenestyjää. Helander on juonessa mukana päästellen soittimestaan outoja vingahduksia Smörgårdsin ohjatessa orkesteria tennismailalla. Konsertin päättyessä yleisön aplodit eivät ota loppuakseen. Long live uudempi ranskalainen torwimusiikki!
Retuperän WBK:n konsepti ja sen menestyksen määrä ovat hämmästyttäviä. Tämä ei ole lyhytkestoinen Youtube-hitti tai sisäpiirivitsi. Absurdi konserttitilaisuus on kuin Provinssirock, jossa yleisön festariasuina toimivat frakit, pikkumustat ja kunniamitalit. Tämä kannattaa kokea itse.
Vai kuinka usein näkee loppuun myydyn Finlandia-talon huutavan ja hurraavan epävireisesti soittavalle, kaikkia pilkkaavalle ja humalaiselle, uudempaa ranskalaista torvimusiikkia soittavalle opiskelijapalokuntaorkesterille?