Höstfest
14.-15.10.2016
Ilokivi, Jyväskylä
Aina kun kuljen bussilla Tampereelta Jyväskylään, tulen ajatelleeksi Lauri Viidan debyyttiromaani Moreenin alkusanoja. Ne menevät näin:
”Vaarojen, kumpujen, harjujen välitse, louhujen lomitse, oksien alitse, mökistä mökkiin ja kartanoon, lehdosta lettoon ja ojasta allikkoon…”
Näin on siksi, koska kaupunkeja yhdistävä Ysitie kulkee juuri kuvatun kaltaisen maiseman läpi. Se onkin yksi suosikkietappejani niissä taajamien välisissä näennäisissä tyhjyyksissä, joita erinäisten joukkoliikennevälineiden ikkunoista tässä maassa avautuu. Etenkin syksyllä peltoaukeat, vesistöt, laakeat kummut ja jyrkät vaarat näyttävät varsin pittoreskeiltä vasten tummenevaa kaamostaivasta, satunnaisten asutusten valojen vilkkuessa puustojen läpi.
Keskisuomalainen tietoo muuntuu helposti fantasiamaailmaksi: hetkittäin tuntuu kuin ajaisin pienenä paljon kuluttamieni Viiru ja Pesonen -kirjojen aukeamien läpi, kunnes Hotelli Jämsä tuo mieleen Twin Peaksin Double R Diner -kanttiinin. Säyrylänsalmen vastapuolelta loistava Himos voisi puolestaan olla variaatio Räjäyttäjien tuoreimmalta maakuntaoopperalta löytyvässä Keurusselän ässä -kappaleessa mainitusta lomakeskuksesta, jonka kajasteessa ”ihmiskalastajat” saalistavat.
Tämä on olennaista kehystystä, jos haluaa ymmärtää ainakin vähäsen siitä, mistä perillä odottavassa Höstfestissä ja sen mytologiassa on kyse. Viidan naturalistisen sisällissotakuvauksen kanssa festivaalilla tuskin on sen syvempää yhteyttä, paitsi että Jyväskylä on korkeuseroiltaan yhtä Pispalaa, minkä lisäksi molemmat keskittyvät niin sanottuun ”pieneen ihmiseen”, mikrohistoriaan suurten virtausten sisällä.
Suuret virtaukset uhkasivat Höstfestiäkin, sillä sen tulevaisuus oli ylioppilastalo Ilokiven vuoden kestäneen remontin takia vaakalaudalta. Tästä lopun ajan tunteesta syntyi tosin vuoden 2014 festivaali, joka oli kaikin puolin liikuttava ja voimakas kokemus. Olisi sääli, jos upea perinne loppuisi, mutta loppuisipa se sentään komeasti.
Hyvää formaattia ei kuitenkaan päästetty haaskuuseen. Tänäkin vuonna järjestäjätaho Hear Ry kirjoitti ”Hösteille” jo ennakkoon sen itsensä näköistä saagaa: oli ennakkoklubia, ”Puuhapussia” taloudellisesti hövelimmille festarikävijöille, sekä netistä löytyvää, Kauniit ja rohkeat -teemaista ”Höroskooppia”, jolla saattoi generoida itselleen mitääntarkoittamattoman tulevaisuudennäyn. Kaikki oli kuin pitikin.
Höstien brändi on vahva, voisi joku itseohjautuvampi kaupunkikulttuurin kehittäjä todeta.
Kunniakansalaisten perjantai
Uutta alkua suitsi tosin hieman ohjelma, joka ei tarjonnut erityisiä ”tapauksia” – jollei Mika Rätön Samurai Rauni Reposaarelainen -elokuvan ennakkonäytöstä tällaiseksi laskenut. Musiikkipuoli oli toki taattu sektio kotimaisesta vaihtoehtomusiikista, mutta Aavikon, Räjäyttäjät, Seksihullut ja Sur-rurin sisältävä asetelma tuntui jo melkoisen institutionaaliselta, samalla kun ulkomaanihmeet oli karsittu ohjelmasta kokonaan pois. Taloudellinen ratkaisu, kenties.
Toisaalta on hienoa, että Yarin kaltainen Jyväskylän kunniakansalainen tähdittää entisen kotikaupunkinsa kunniakkainta festaria. Hänen asettamisensa heti perjantain avausesiintyjäksi oli harkittu veto, jolla Ilokiven alakerta saatiin melkoisen täyteen jo yhdeksäksi.
Se-yhtyeen lauluntekijä näytti King Crimsonin höpöukolta Robert Frippiltä, mutta onnistui valtiomiesmäisestä habituksestaan huolimatta säilyttämään tulkinnoissaan avantgardistisen venkoilun. Lopuksi säästettin vielä pianolla esitetyt klassikot Juhlat ja iki-itkettäjä Varjot.
Tietäen, että Yari fanittaa Jyväskylän tulevaa kunniakansalaista ja illalla myöhemmin esiintynyttä Litku Klemettiä, kuului moni odottavan puolin ja toisin tapahtuvia vierailuja. Näitä ei tapahtunut, mikä olikin ehkä osoitus keskinäisestä kunnioituksesta sitä kohtaan, että molemmat osaavat olla kertakaikkisen upeita myös omillaan. Yari tosin osoitti Litku-arvostustaan versioimalla tältä Kimaltavan mekon, yhden vuoden merkittävimmistä lauluista.
Litkun show olikin ehkä illan huipennus. Jos debyyttilevy Horror ’15 kuulostaa vain ikuiselta potentiaalilta, vaikuttaa settiä dominoinut, tuleva albumi Juna Kainuuseen vahvemmalta niin melodioiden kuin energiankin kannalta: nimibiisi on sopivan tunnistamaton käännös Gladys Knightin Midnight Train to Georgia -soulklassikosta, ja Jääkuningatar on järjettömän upea Fleetwood Macia kanavoiva popbiisi.
Litku ei ehkä ole mikään rockin reformaattori (kukapa olisi), vaikka syöksyikin yleisöön kitaran sijasta sähköbalalaikan kanssa, mutta perinteinen muoto tuntui pitkästä aikaa virkistävältä: tässä oli taas päästy sellaiseen ”rokkaamisen” ytimeen, jossa tärkeintä on jonkinlaisen euforian ja ”tunteen” välittäminen mahdollisimman välittömästi. Siinä Litku onnistui!
Perjantain päättänyt Räjäyttäjien Räjä Elektrik -show haastoi teatraalisuudessaan jo Circlen: reippaasti päälle tunnin mittaisessa spektaakkelissa seikkailtiin keskisuomalaisissa maisemissa hassuissa asuissa, etsittiin Rapa-Einiä ja kohdattiin Tikkamies sekä Rivo paroni. Retrofuturistiseen konseptiin mahtui kätevästi myös raaka suomennos New Orderin Blue Mondaysta. Räjäyttäjien uudistumiskyvystä ja tuoreimmalta tuplalevystä voisi kirjoittaa paljon enemmänkin, mutta tiivistettäköön, että käynnissä on häkellyttävä kokonaistaideteos ja sillä kuuluisalla viimeisellä mahdollisella hetkellä otettu pysäytyskuva jostakin ”suomalaisesta” yhtenäiskulttuurista.
Muu perjantai oli epämääräistä seilaamista lavojen välillä: Valmistusvirhe & his Errorsin keikalla riemastutti laulaja Kalevi Suopursun Matti Pellonpää -habitus sekä Täältä pois -kappaleeseen jemmattu laina Scorpionsin Big City Nightsista, Fate vs Free Willy näytti Belle and Sebastianilta mutta kuulosti Teenage Jesus and the Jerksiltä, ja Internet vastasi illan taidepaukusta kitaramölyllä, kynttilöillä ja lakonisella puhutulla sanalla. Teemu Takatalon ja Takavalojen protestilauluja olisi seurannut enemmänkin, jollei keikka olisi myöhästynyt useita kymmeniä minuutteja yläkerran yllättävän sähkökatkoksen takia.
Käytännön säätöä riitti paikoin muutenkin. Tämä juohtui kuulemma siitä, että paikka oli saatu tyhjäksi festarivalmisteluja varten vasta neljältä iltapäivällä. Touhua seuratessa ehti tietysti myös haikailla vanhan Ilokiven nuhjuisuuden perään ja todeta, että festari ansaitkoon yhden etsikkovuoden löytääkseen paikkansa uudella ja kalseamman oloisella ylioppilastalolla.
Parhaansa Höstfest kuitenkin oli yrittänyt, sillä festivaali oli jälleen melkoinen puuhamaa musiikin ohella: tamperelaislähtöinen VHS-klubi oli kasannut lavojen kulmat täyteen kuvaputkinäyttöjä, jotka pyörittivät psykedeelistä kuvavirtaa keikkojen taustalle. Eteiskäytävällä saattoi puolestaan pelata tanssipeliä tai laulaa karaokessa Suomi-iskelmää. Jos isot kesäfestarit satsaavat oheisohjelmassaan tähtipuhujiin tai Tube-miitteihin, luottaa Höstfest uusioretroon.
Lasten ja juoppojen seksihullujen lauantai
Myös Höstfest on oivaltanut rokkifestivaalien potentiaalin koko perheen tapahtumina, sillä perinteinen Vakiopaine-baarin brunssiklubi olikin vaihtunut lastenpäivään Ilokivessä. Parasta vaihdossa oli, että se toimi. Jälkikasvuiset olivat selvästikin löytäneet äänityöpajan ja pehmonallemern äärelle. Tämän lisäksi oivalsin, että Mikko Perkoilan jälkeen esiintyneen Muuan miehen uudemmat renkutukset ovatkin oikeastaan erinomaista lastenmusiikkia.
Sitten olikin jo aika festivaalien ”kohutuimman” teoksen, eli Samurai Rauni Reposaarelaisen. Elokuvan konsepti on ainakin lyömätön: Mika Rätön ja Sami Sänpäkkilän johtama komppania kiertää pitkin Suomea näyttämässä elokuvaa ja purkamassa sitä yleisön kanssa. Tämän lisäksi karavaani myy perinteisten soundtrack-levyn ja t-paidan lisäksi porilaisen Beer Huntersin panemaa nimikko-olutta! Hiivainen leväolut oli tosin outo ehkä vain ideansa puolesta, koska se jäi voimakkaasta tuoksustaan huolimatta vähän kesyksi.
Toisaalta hyvä, ettei matkajuoma vienyt liikaa huomiota itse elokuvalta, joka oli kaikkea muuta kuin kesy. Raunin ”juoppohullu tappelee ja nai” -juoni ei ole millään tavoin omaperäinen, mutta kyse ei olekaan siitä. Reposaarelaisen maailma rakentuu hahmoista ja tunnelmasta, minkä takia sitä voisi verrata Calamari Unioniin: se on niin ikään hahmovetoinen ”kulttiklassikko” jo syntyessään, jonka roolitukseen on ängetty kaikki olennaiset aikansa vaihtoehtokulttuurin hahmot. Kiinnostavaa olikin tutkia näyttelijän persoonan ja näytellyn hahmon rajapintoja: Risto Ylihärsilän Kylähullussa oli paljon Ristoa itseään, ja Juha Hurmeen maaherra Koivuranta on vain hieman viistompi versio esittäjästään – ehkä hassu hattu vaikutti.
Jälkikeskustelussa elokuva sai kritiikkiä yksipuolisesta naiskuvasta, mihin Rättö vastasi pitävänsä elokuvan ihmiskuvaa traagisena muutenkin. Sänpäkkilä taasen toivoi, että Rauni saisi kriitikoilta mahdollisimman ristiriistaisen vastaanoton, koska tämä voisi näkyä positiivisesti katsojamäärissä. Tärkeintä Raunissa kuitenkin on, että se on tehty.
Rättö on elokuvan yhteydessä puhunut paljon Jouko Turkan ja tämän oppipojan Jari Halosen ohjaustyylistä. Tämän illan ajaksi roolit olivat kääntyneet, sillä lauluntekijä Rättö oli siirtynyt ohjaajaksi ja ohjaaja Halonen lauluntekijäksi. Yläkerrassa myöhemmin veivannut Halosen kvartetti Pyhä Asetus muistutti välillä akustista Kuusumun Profeettaa, mutta staattinen rämpyttely jäi ruotsinlaivatrubaduurien tasolle. Halosen tekstitkin olivat lähempänä Facebook-aforismeja kuin Rätön polveilevaa runoutta.
Eräs toverini tiivistikin asetelman näppärästi: Rättö teki halosmaisen elokuvan paremmin kuin Halonen itse, kun taas Halonen esitti rättömäistä musiikkia Rättöä huonommin. Näin ne sukupolvet vaihtuvat – ja ehkä hyvä niin.
Nelihenkisenä esiintynyt Puiset heilat joutui kovaan paikkaan houkuttelessaan yleisön huomiota Raunin tykityksen jälkeen, ja sen verran se siinä ainakin onnistui, että samaan aikaan yläkerran terassilla soittanut Sumuposauttaja unohtui kokonaan – harmi kyllä. Heilojen Ville Suopajärvi on toki yksi maamme rakastettavimpia lauluntekijöitä, mutta kulmikkaat bändisovitukset eivät tuoneet Suopajärven surrealistisiin lauluihin mitään suuria oivalluksia. Bändin keskinäinen lavakommunikaatio olikin loppujen lopuksi itse biisejä hilpeämpää seurattavaa, mutta olkoon menneeksi nyt tällä kertaa.
Ilta meni pitkälti orastavaa väsymystä vastaan taistellessa. Vastaanottavaisemmalla päällä kaikesta olisi varmastikin saanut enemmän irti, mutta ainakin Sur-rur oli taas vaihteeksi äärimmäisen vahvassa vedossa. Levynjulkaisu- ja 20-vuotis”kiertueellaan” oleva eksistentialistisen punkin klassikkobändin keikat ovat aina kiinnostavaa tasapainoilua romuluisuuden ja hurjan energian välillä, mutta tällä kertaa ilmaisu oli enemmän energiassa. Hyvä näin: etenkin sellaiset klassikot kuin Ajoimme syksyä pakoon ja Kuopat lähtivät liikuttavalla intensiteetillä.
Illan odotetuin bändi lieni jokaisen esiintymisensä ”tapaukseksi” harvalukuisen keikkailun takia muuttava Aavikko. Palikkateknon supertrio toteutti ”we play, you dance” -teesiään kuin insinööri BASIC-koodia, eli hyytävällä ammattitaidolla viimeisen päälle. Yleisössä huudettiin ”Siilinjärveä” (eräskin siilinjärveläinen pisti vapautuneesti jalalla koreasti jo Sur-rurin aikana) ja Viitostien paikannimet vilisivät tv-ruuduilla. Huh.
Siinä missä väsynyttä mieltä piristi terassilla casiocrustia murjonut Can Can Heads / Valse Triste -mutaatio Metri painaa kilon, tuntui Pintandwefall koettelevan keskittymiskykyä sen verran, että epäonnistuin zorromaskinelikon tutun karnevaalisuuden havaitsemisessa. Onneksi pari reipasta rokkia vanhemmilta levyiltä tarjosi kylliksi ärsykettä.
Illan päättänyt, holtiton Seksihullut ravisteli pervolla sarjakuvapunkillaan sentään hereille. En voi väittää tuntevani bändin möykkätarjonnasta enempää kuin osan, mutta onneksi loppusetissä herkuteltiin Runkkushow’n, Alueeni sinkkujen ja Sukupuolitaudin kaltaisilla hittikipaleilla. Hyvä niin!
Aikamoista vuoristorataa olivat Höstfestit siis tänäkin vuonna. Koska karaoket jäivät luikauttamatta ja tanssimatto tamppaamatta, täytynee ensi vuonna ottaa revanssi! Kauan eläköön Hear Ry, kauan eläköön Höstfest!