Miehemme Szigetissä: ”Näkihän sen nyt otsallaankin, että Al Jourgensen on raskaalla deekiksellä”

11.08.2012

Vilho Rajala suuntasi Unkariin maineikkaalle Sziget-festivaalille. Seuraa tilintekoa väsähtäneistä metalimiehistä, voimiensa tunnossa olevista rockareista ja festivaalien enemmän tai vähemmän lihallisista oheistoiminnoista.

Sziget
Budapest, Unkari
8.–12.8.2012

Teksti ja kuvat: Vilho Rajala

Keskiviikko

Budapestin festivaaliylpeyden ohjelmaa selatessani mietin, ettei ole kyllä millään tavalla loogista, että minä olen nyt täällä enkä esimerkiksi Metalcampissa. Epäloogisuus tekee kuitenkin elämälle hyvää ja tajuntaa on hyvä laajentaa. Sitä paitsi tiesin kyllä viime vuodesta, että Szigetissä ihminen viihtyy.


On näet niin, että Sziget on yhtä kuin helvetin isot bileet. On bändejä, joo, mutta bileet ovat pääasia. Kademielin katselen telttailijoita, joista osa on saapunut jo maanantaina. Itsehän yövyn sisäsiististi hostellissa Budapestin keskustassa, mikä vähän jopa harmittaa. Pisteet muuten sille suomalaismimmille, joka julisti harrastaneensa ehtaa telttaseksiä viehättävän sveitsiläismiehen kanssa. ”And twelve points go to Switzerland!

Alkutahdit tämän vuoden Sziget-reissulleni soitteli Glasvegas päälavalla. Skottilainen indiebändi imaisi hieman yllättäen yksinkertaisen tunteikkailla melodioillaan minut heti syövereihinsä. Jonna Löfgrenin erikoinen rummunsoittotyyli ja James Allanin ärsyttävyyden rajamailla heiluvat laulumaneerit tehosivat niin, että keikka piti seurata loppuun saakka. Yksinkertaista, lämmintä, sympaattista! Bändi ei kommunikoi mitään elämää suurempaa, mutta ehkä juuri sitä – elämää.

Anna Calvi.


Seuraava tärppi oli A38-lavalla esiintynyt italialais-brittiläinen Anna Calvi. Lavajuontaja hehkutti naista viettelevämmäksi kuin Patti Smith, eikä Calvia toden totta voi karisman tai viehätysvoiman puutteesta syyttää. Nainen on sitä paitsi kitaristina aivan maaginen. Näin kaihoisia soundeja ei moni saa loihdittua esiin, vaikka kuinka olisi sydän murskana.

Calvin lauluvibrato on sen sijaan niin tahattoman koominen, että se syö enimmän tehon muuten potentiaalisen viiltävistä kappaleista. Jos biisin on tarkoitus kertoa syvääkin syvemmistä tunteista ja mieleen tulee Kummelin Tango Vibrato, ei vaikutus liene toivotunlainen.

Berliiniläinen Beatsteaks ei saanut päälavalla aikaan kummoistakaan liikettä, paitsi mainioilla covervalinnoillaan. Etenkin Twist and Shout sai aikaan viime vuodelta tutun kaikki tanssii -efektin. Katsoin parhaaksi tiirailla bändin esitystä Sziget Eye -maailmanpyörästä, joka tarjosi oivallisen panoraaman vehreälle Hajógyári-saarelle.

Brittiläinen Hurts oli varmasti ainakin toiseksi odotetuin keskiviikon bändeistä, ja hemmetin komean kokonaisuuden yhtye päälavalla tarjoilikin. Hillittyä, aristokraattista eleganssia, jota on pakko arvostaa, vaikken hillitsemistä yleensä arvostakaan. Wonderful Life -hitti läjäytettiin naamalle heti toisena, mikä sai väkijoukon hullaantumaan. Nuorten miesten hämmentävän tasavahva biisimateriaali soljui aivoihin niin vaivatta, että ehdin unohtaa, etten tavallisesti kuuntele tämän lajin musiikkia ensinkään. Stay nousi yksittäiseksi kohokohdaksi, osin yleisön intensiivisen reagoinnin ansiosta.

Placebo päätti päälavan keskiviikon takuuvarmalla suorituksella. Yhtye säästeli ilmeisimpiä hittejään ja vaikutti poikkeuksellisen nuorekkaalta ollakseen pian 20-vuotias bändi. Brian Molkon ääni jakaa mielipiteet aina vain, mutta kyllä yhtye on omassa hennon melankolisessa karsinassaan niin suvereeni, että pakko arvostaa taas kerran. Olkoonkin, että keikka ei missään vaiheessa noussut niin sanoakseni lentoon.


Kesken Placebon piti käydä tsekkaamassa Ministryä A38-teltassa. Pari viikkoa sitten uutisoitiin, että nokkamies Al Jourgensen oli kiidätetty Pariisin-keikalta sairaalaan ja syyksi tarjoiltiin nestehukkaa. Silminnäköijöiden ja videotodisteiden mukaan todellinen syy oli C2H5OH-merkkisen nesteen liiallinen nauttiminen.

Budapestissa mies oli jotakuinkin skarppi, mutta näkihän sen nyt otsallaankin, että Jourgensen on raskaalla deekiksellä. Turpea naama, horjuva askel, hitaat liikkeet, poissaoleva katse. Vaikka mies suoriutui biiseistä mukiinmenevästi, oli taustavideoiden virnuilija-Jourgensen valovuosien päässä lavalla hoiperrelleesta pöhnä-Jourgensenista. Sääliksi kävi bändin muita jäseniä, jotka tekivät kaikkensa pelastaakseen mitä pelastettavissa oli.

Ministry.


Torstai

Reippaasti hellerajan yläpuolella keikkuva lämpötila ja kova tuuli kuuluvat keskeisesti Szigetin luonteeseen. Etenkin päälavan kentällä pöllyää niin paljon, että aamuisin saa ihmetellä missä ihmeen Saharassa sitä on tullut möyrittyä, kun hiukset ja vaatteet ovat hiekkaa täynnä.

Ei kuitenkaan anneta sen haitata! Se sen sijaan haittasi, että yllättävän aikataulu- ja lavamuutoksen takia The Roots jäi nyt näkemättä. En halua moittia festariorganisaatiota mistään, mutta tiedotusta voisi kieltämättä vähän hioa. Samaan konkurssiin meni Anti-Flag, mikä laski fiiliksiä ihan tosissaan, mutta onneksi Hollannin laululintunen Caro Emerald piristi.

Caro Emerald.


Yllättävänkin täysiverisenä swing jazzina alkanut keikka esitteli valovoimaisen laulajattaren, jonka pääasiallinen agenda on viihdyttää. Tässä ei ole kyse elämästä ja kuolemasta vaan viihteestä. Back It Up venytettiin kymmenminuuttiseksi hyppyytysversioksi, jossa yleisö sai jorata sydämensä kyllyydestä. Kaunis A Night Like This yltyi yhteislauluksi, jonka aikana mietin, ettei tällaista kyllä usein Suomessa kuule.

Torstai oli bänditarjonnaltaan festarin tyhjin, joten oli aikaa harrastaa kaikenlaista muuta. Szigetissä on olennaista juuri se, että harrastetaan kaikenlaista muuta.

Seikkailin ympäri saarta ja kiertelin katselemassa pikkulavojen paikallisia artisteja, joiden joukosta löytyi sekä todella kummallisia tapauksia (Beatrice) että hyvän mielen helmiä (Gravefruit Sound). Hyppäsin myös vaihteeksi benjin, kun eivät pyytäneet moisesta kuin kolmisenkymppiä meikäläisessä rahassa.

Gravefruit Sound.


A38-teltan Friendly Fires oli ennalta täysin tuntematon nimi eikä ihme, sillä bändin debyytti ilmestyi vasta neljä vuotta sitten. Mutta olipahan keikka! Laulaja Ed Macfarlane on niitä miehiä, jotka on luotu esiintymään. Hemmo heilutti öljylanteitaan siihen malliin, että kun vilkaisin photo pitistä yleisöön, eturivin tyttöjen silmissä näkyi pelkkiä sydämiä.

Tämä vauhdikasta, kepeää ja pirullisen tarttuvaa rockia soittava bändi kannattaa painaa mieleen. Livetilanteessa Friendly Fires on niin energinen ja osaava ryhmä, että tulevalta kolmannelta levyltä voi odottaa suuria.

Tankcsapda lienee Unkarissa suosittu ryhmä kun sille kerran oli annettu päälavaslotti, mutta keikkaa seuratessani en löytänyt suosioon järkeviä syitä. Ihmeellisen tosikkomaista raskasrockia, jossa tuntui muovinen sivumaku.

Korn.


Viime vuonna todistin Szigetissä, kuinka yleisö sekosi Deftonesin keikalla täysin. Torstain odotetuin bändi oli Korn, joten nämä ymmärtävät täällä nu-metallin päälle. Jonathan Davis ja kumppanit paiskoivatkin ihan kelpo keikan, mutta vähän omituinen fiilis tästä bändistä nykyään tulee. Alkupuoli keskittyi uuteen kamaan kaikkine Skrillex-taustanauhoineen, kunnes sitten Falling Away From Mestä alkoi hittiputki. Ikävä kyllä samalla bändistä karisi alkupuolen innokkuus.

Ei Kornia silti moittia voi. Isoimmat hitit ovat läpäisseet kokonaisen sukupolven, ja kun sieltä tarjoillaan Freak on a Leashia ja muuta, siinä on aika mahdotonta olla antautumatta. Vahva keikka, jossa yleisö oli raivoisilla reaktioillaan tärkeässä roolissa.

Lisää luettavaa