Mudhoney Pakkahuoneella: ”Keski-ikäiset äijät jaksoivat paahtaa räväkkää rytyytystä ilman väkinäisyyden häivähdystäkään”

16.07.2011

Mudhoneyn seattlelaisrämistelijät päättivät kolmiosaisen Suomen-kiertueensa Tampereelle. Olosuhteet olivat omituiset, sillä grungelegenda lämmitteli Kotiteollisuutta. Moinen ei kuitenkaan Pakkahuoneen yleisöä eikä kovassa tikissä ollutta bändiä haitannut.

Teksti ja kuvat: Kimmo K. Koskinen

Mudhoney
Tampere, Tammerfest, Pakkahuone
14.7.2011

Ei oikeastaan ole ihme, että Mudhoney – grunge-aallon toinen koko ajan aktiivisena toiminut yhtye – ei ole suosiossa edes samassa galaksissa kuin massiivisia stadionkiertueita tekevä kollegansa Pearl Jam. Niin karskia räimintää bändin meuhkaaminen on, että ei siitä koskaan voisikaan tulla suurten massojen suosikkia. Paikalla olleet kuitenkin osasivat selvästi arvostaa korkealla energialatauksella 23 vuotta toimineen nelikon rennon intensiivistä esitystä.

Ja kieltämättä vakuuttavaa se meuhkaaminen olikin. Oli suorastaan ihailtavaa, kuinka keski-ikäiset äijät jaksoivat paahtaa räväkkää rytyytystä ilman väkinäisyyden häivähdystäkään. Kontrasti musiikin ja ulkoisen ilmeen välillä oli aika mieletön – aivan kuin basisti Guy Maddison perusäijä-lookissaan olisi livahtanut keikalle suoraan perheensä grillijuhlista. Meluaminen ei todellakaan ole vain kaksikymppisten oikeus; myös isoilla kilometrilukemilla voi meuhkata riemulla!

Hissukseen alkanut setti pääsi Touch Me I’m Sickin kaltaisten riuhtaisujen myötä vauhtiin. Yhtyeen meno äityi liki maaniseksi, kun kitaristi-laulaja Mark Arm jätti kitaroinnin tyystin Steve Turnerille ja keskittyi muutaman biisin ajaksi laulamaan. Tämä vapautti Armin mikkiständin luona seisomisesta heilumaan vapaasti. Yleisömäärän karttuessa yhtyeenkin energialataus tuntui lisääntyvän siinä määrin, että päätöspuoliskolla tunnelma lavalla oli jo varsin railakas.

Erityisesti Arm vaikutti paikoin suorastaan pieksevän demoneja itsestään. Kitarattomana mies vääntelehti sellaisella antaumuksella, ettei mielikuva hiukan samanlaisella habituksella siunattuun Iggy Popiin ollut järin etäinen. Myös yleisö sai setin edetessä koko ajan enemmän puhtia, ja keikan energialatauksesta muodostui ihailtavan nousujohteinen.

Rutkasti yhtyeen vanhimpia kappaleita sisältänyt setti oli toimiva: mukana oli sopivassa suhteessa hulvattomia rämistelyklassikoita (Who You Drivin’ Now?, You Got It ja Judgment, Rage, Retribution and Thyme) ja maanisempaa suristelua kuten vanha Sweet Young Thing Ain’t Sweet No More ja vaikuttavasti kajautettu uusimman levyn nimikappale The Lucky Ones. Ärhäkkä Black Flag –cover Fix Me ja jo ensilevytyksiin lukeutuva The Dicks –luenta Hate the Police niittasivat settiin tiukan punk-leiman.

Kovaa ja kirkkaasti -metodiin soundipoliittisesti luottanut Mudhoney oli soitannollisesti rullaavan tanakka, mutta miellyttävän kotikutoinen ja ihastuttavan epäammattimainen. Soitosta lehahti riemullisen räkäinen henkäys, ja asiaankuuluva kohellus ja sekoilukin toivat sympaattisen lisänsä yhtyeen ainutlaatuiseen rautaista harrastajaosaamista henkineeseen lavapreesensiin. Kerran Peters esimerkiksi aloitti eri biisin kuin muu bändi, ja toista jytyytystä mies paukutti menemään vielä sen loppumisen jälkeenkin.

Kuitenkin Petersin tanakasti kiilaava ja vauhkona kolissut perusmuuri oli livenäkin se, mikä pitää Mudhoneyn mekastuksen liikkeessä. Maddisonin rullaava sormibassottelu puolestaan piti soiton varsinaisesti kasassa. Kirskuvat ja surisevat kitarat loivat päälle ensiluokkaista melua.

Yllätyksenä Mudhoneyn esiintymisessä oli sen kuivakkuus. Välispiikit olivat ”thank you” -tasoa, ja temppuilevan kitaravahvistimen kanssa pelmuaminen kuitattiin hulvattomalla ”technical problems” -murjaisulla. Hassuksi mielletty bändi ei vitsaillut, ei suuremmin edes hymyillyt, vaan keskittyi möykkäämään. Pian kävi kuitenkin selväksi, että keikka ei aina kaipaa stand-up-komiikkaa ollakseen riemukas.

Kaiken kaikkiaan Mudhoney oli erinomainen esimerkki punk-asenteen pohjimmaisesta tehokkuudesta: kun otteissa on intensiteettiä, jämäkkä groove sekä mausteeksi riehakkaan liukastelevaa meuhkaamista, yleisö saadaan lietsottua mukaan. Kun biisitkin pureutuvat kuulijan selkäytimeen laittaen kehon liikkeelle, ei ulkoisten puitteiden ankeudella, epätäydellisellä soitolla tai kosiskelevan huumorin puutteella ole mitään merkitystä.

Lisää luettavaa