“Siellä kaikilla oli niin muu-kaa-vaa / voi jospa oisit saanut olla muu-kaa-naa.”
Riimi kaikuu Tavastian lavalta laulajan heijatessa yläruumistaan edestakaisin. Hän hymyilee niin leveästi, ettei meinaa naama riittää. Välillä hän pälyilee ympärilleen ja tarkkailee yhtyetovereitaan ihan kuin nipistäen itseään, vakuuttaakseen, että tämä oikeasti tapahtuu. Sitten hän kääntyy takaisin yleisöön päin.
Lause kaikuu Tavastian lavalta siksi, että yleisö laulaa mukana täysin rinnoin, hurmaantuneena esityksen voimasta, tilanteen ainutlaatuisuudesta.
Ja tilanne on ainutlaatuinen. On maaliskuu 2010, ja kehitysvammaisista soittajista koostuva Pertti Kurikan nimipäivät on juuri päättämässä ensimmäistä Tavastian-keikkaansa.
He tekevät sen aivan kuten muillakin keikoillaan: versioimalla Putte Possun nimipäivät -lastenlaulua, mutta korvaten “Puten” “Pertillä”. Se oikea Pertti seisoo lavan oikealla reunalla barre-sointuihinsa uponneena.
Temppu on yksinkertainen mutta nerokas. Bändi ironisoi lempeästi itseään, kitaristinsa nimipäivänä perustettua hylkiöiden koplaa. Hylkiöiden, jotka ovat siihen pisteeseen asti eläneet elämäänsä yhteiskunnan laidoilla, normeista poikkeavina, ja nyt he seisovat lavalla juhlien keskipisteenä.
Mutta mikä tärkeintä, bändi päästää yleisön mukaan juhliin, yhdeksi pieneksi possuksi pöydän ääreen laulamaan sydämensä pohjasta ja osallistumaan pitelemättömään riemuun.
Tuntui kuin koko Tavastian sali olisi nytkähtänyt hieman eteenpäin. Konventiot, ennakkoluulot, kaikki.
Tuo ilta oli poikkeuksellinen monesta syystä. Kyse oli silloisen työnantajani, 39 vuoden ikään jaksaneen Tunnelin levy -levykaupan hautajaisista, jonne Pertti Kurikan nimipäivät oli valittu siistä syystä, että Kurikka itse oli yksi kaupan uskollisimmista asiakkaista.
Hän oli pidetty kummajainen, jonka visiitit piristivät harmaintakin päivää.
Me myyjät tunsimme hänet nimellä ”Lentäjän poika” – lähinnä siitä syystä, että hänellä oli yhdessä vaiheessa läpällinen lentäjänlakki. Toinen syy taisi olla Edu Kettusen samanniminen kappale, jossa laulaja toteaa olevansa “melkein sankari itsekin” mutta implikoiden rivien välissä, ettei ole ihan isänsä veroinen.
Niinhän me luulimme. Unohdimme sen, miten kertosäkeen loppu menee: “Vielä lentäisin korkeammalle, vielä isäänikin paremmin”.
Ja sen Kurikka totisesti teki.
Kuvat: Jari Lam
Kun pyysimme Kurikan poikia Tavastialle levykaupan hautajaisbileisiin, ajattelimme tarjota heille mahdollisuuden esiintyä edes kerran Suomen ykkösklubilla, ratsastaa kaatumisemme synnyttämällä allolla maan rock-klubien korkeimmalle vuorenkielekkeelle.
Kuvittelimme, että se jäisi yhdeksi heidän uransa huipuista.
Kuinka väärässä olimmekaan.
Ennakkoluuloisia, jopa. Mutta emme niinkään bändin kykyjen suhteen, vaan pikemminkin yleisön. Jos minulle olisi viisi vuotta sitten sanottu, että Pertti Kurikan nimipäivät lähtee edustamaan Suomea Euroviisuihin, olisin nauranut kovaan ääneen.
Vaikka Euroviisuissa on nähty jo vuosia sitten Lordi, siihen vertaaminen ei toimi siitä yksinkertaisesta syystä, että Putaansuun lateksiefektit ovat teatteria, peilejä ja savua. Kurikat taas ovat niin totta, että sattuu.
Vammaisista puhuessa puhutaan usein siitä, miten aitoja he ovat. Se on holhoavaa lässytystä. ”Aito” on ensimmäinen termi, joka tulee ihmisten mieleen ja sillä tilkitään sitä, että toinen poikkeaa normaalista.
Tunteiden välittömyys on kyllä totta, mutta halausten ja avoimuuden ohella se tarkoittaa myös peittelemättömiä pettymyksen ja harmistuksen tunteita, turhautumista ja jopa aggressiota.
Hyvän käytöksen ja teeskentelyn huntu puuttuu kokonaan, ja sen alta paljastuu asioita, jotka ovat teräviä ja kiivaita, niin hyvässä kuin pahassakin.
Pertti Kurikka.
Treenikämppä, 26.2.2015.
“Kuka pieras?” Pertti Kurikka kysyy, vaikka tietää vastauksen.
Yhtyetoverit katsovat syyttävästi Kurikkaa.
“Aina mä teen väärin, aina Pertti Kurikka tekee väärin”, hän jatkaa aidosti harmistuneen oloisena.
Yhtye poseeraa rumpusetin ympärilla ilman instrumentteja, koska soittimet ovat jo Ylen Isolla pajalla, jossa ne odottavat UMK-finaalia. On torstai, finaaliin on kaksi päivää.
Yhtye pyörii huoneessa levottomasti. Laulaja Kari Aalto juttelee V8-lehdestä ja ikuisesta kiinnostuksenkohteestaan, Harley-Davidson-moottoripyöristä. Muut jonottavat vuoroaan päästä valokuvaan.
Basisti Sami Helle istuu tuolilla ikkunan edessä ja paimentaa yhtyetovereitaan. 42-vuotiaana hän on yhtyeen toiseksi vanhin, mutta hän on silti omien sanojensa mukaan ottanut vastuuhenkilön roolin harteilleen ohjaaja Kalle Paajamalta.
Helle on yhtyeen kanaemomainen vastuuhenkilö, joka lempeästi mutta välillä silmiään pyöritellen hallitsee eloisaa porukkaa. Toisaalta hän on sen joviaali puhemies, joka Yhdysvalloissa asuneena hoitaa tarvittaessa haastattelut paremmalla englannin kielellä kuin suomalainen keskivertorokkari. Kuka tässä on kehitysvammainen?
Rumpali Toni Välitalo istuu setin takana ja seuraa kiinteästi ympärillään poukkoilevia tovereitaan. Yhtyeen kuopus on sen musiikillinen selkäranka: luotettava ja vakaa rumpali, joka omalla rauhallisella olemuksellaan ankkuroi bändin paikalleen silloinkin, kun musiikki ei soi.
Toni tuntuu myös jollain tavoin nauttivan yhtyeen suosiosta kaikkein eniten. Innostus ja hämmästys ovat miehen kasvoilla jatkuvasti.
Kari astuu kameran eteen, ja heti alkavat keskisormet ja pirunsarvet lentää. Mies on parissa vuodessa kasvanut ihailtavasti kelulakuvan rooliin. Poseeraukset ja ilmeet tulevat tilaamatta ja juuri oikealla intesiteetillä.
Kameran edessä on todellinen ammattilainen, joka osaa ottaa asennon ja pitää sen.
Kurikka itse on jo siinä vaiheessa kävellyt kosketinsoittimen luo ja soittaa vaivattomasti ja taitavasti – joululaulua. Tietenkin. Onhan helmikuu.
Kari Aalto.
Kurikoista puhutaan aina ensimmäiseksi kehitysvammaisina, mutta se on itse asiassa sivuasia. “Se kehitysvammaisten punkbändi” sisältää olettamuksen, ettei kehitysvammaisilla yleensä ole punkbändejä. Kehitysvammaisuus on määre, joka määrittää bändin.
Se, mikä jää kehitysvammaisuuden varjoon, on se, että Pertti Kurikan nimipäivät on ensisijaisesti bändi.
Jos lavalle laittaisi neljä ketä hyvänsä kehitysvammaista ja antaisi heille soittimet, ei lopputulos olisi luultavasti kummoinen. Aivan samalla tavoin kuin jos lavalle laittaisi neljä tuikitavallista kadunkulkijaa, ei lopputulos olisi varmasti mainitsemisen arvoinen.
Mutta näiden neljän miehen välillä on kemiaa, sitä ihmeellistä viidettä elementtiä, joka tekee yhtyeestä osiensa summaa isomman.
Tonin tarkka ja kostailematon biitti, Sami Helteen leikkisä ja innostunut basso, Kurikan omiin maailmoihinsa uppoutunut sahaava kitara ja Kari Aallon huikea tapa kanavoida turhautumisiaan todentuntuisiin sanoituksiin.
Juuri Aalto on yhtyeen tunnistettava keulakuva. Hän on rujo näky prätkäliiveissään ja pystyssä seisovassa, harottavan harvenevassa harmaassa tukassaan.
Kun Aalto ottaa paitansa pois ja työntää mikrofonin housihinsa – kuten Youtubesta löytyvässä Hullujussin Friduna Skikuna -coverissa – hän on 2010-luvun Iggy Pop, aidosti kumouksellinen hahmo.
Sen, minkä Iggy teki meille muille jo 1970-luvulla, tekee Aalto nyt kehitysvammaisille: kyseenalaistaa vammaiselle soveliaat seksuaalisuuden ja siveellisyyden rajat. Sillä onhan niin, että jos me normaalit saamme ottaa lavalla paidan pois, niin vammaisille se ei vielä ole ihan luvallista.
Tomi Välitalo.
Siinä mielessä kehitysvammaisuus on toki olennainen osa yhtyettä, ja etenkin sen julkisuuskuvaa. Punkbändille se sopii muurinmurtajaksi, sillä se on jossain määrin yksi viimeisiä tabuja. Punkiin on alusta asti kuulunut Johnny Rottenin naamanvääntelystä syntynyt kuolaavan retardin hahmo, joka kyseenalaistaa normit.
Törmäilevä tila voi olla saavutettu ryyppäämisellä tai muuten vain, mutta kehitysvammaisuuteen se on sisäänrakennettu (jo kokaiiniin kuolleen punk-ikonin Jay Reatardin 1990-luvulla perustettu yhtye oli nimeltään Reatards).
Siinä mielessä Pertti Kurikan nimipäivät on eräänlainen über-punkbändi, syntynyt yhteiskunnan ulkopuolelle.
Homot ovat päässeet kaapeistaan, mutta monen ajatuksissa kehitysvammaisten pitäisi vielä pysyä laitoksissaan. Toki jokaista Little Richardia kohden on yksi Hasil Adkins (mielenterveysongelmista kärsinyt country- ja psykobilly-pioneeri), mutta ilman sen tarkempia lääketieteellisiä diagnooseja emme pysty määrittelemään, milloin eksentrisyys on vain sitä itseään ja milloin kehityksellinen häiriö.
Rockin ja popin maailmassa on hyväksytty hoikkaan ja nuorekkaaseen vartalotyyppiin sopimattomia ihmisiä vasta aika vähän aikaa – saati sitten mielenterveysongelmaisia.
1990-luvun alussa Pixiesin laulaja-kitaristi Black Francis rikkoi rocktähden normia olemalla hieman pullukka. Myöhemmin samalla vuosikymmenellä alkoi tulla esiin toisenlaisia ääniä ennen kaikkea indie-kulttuurin myötä.
Kurt Cobainin “Hi, How Are You?”-paita nosti suuremman yleisön tietouteen Daniel Johnstonin, skitsofreniaan ja kaksisuuntaiseen mielialahäiriöön diagnosoidun muusikon, joka oli jo siinä vaiheessa työstänyt melodisesti rikkaita pop-jalokiviään kotistudiossaan yksinkertaisin instrumentein.
Kurikoiden yhteydessä on UMK-voiton jälkeen käytetty etenkin ulkomaisessa mediassa sievisteltyä termiä “learning disabilities”. Se tuntuu hymistelyltä: yhtye itse on ottanut johdon ja puhunut itsestään kappaleissaan ja haastatteluissaan kehari-nimityksellä.
Vammaisuus ei kuitenkaan ole se moottori joka pistää yhtyeen käyntiin.
“Mitä paskempi päivä Karilla on, sitä parempia tekstejä siltä tulee”, avaa Sami Helle pelin.
Kari nyökkää. Mitkä ovat olennaisimpia vitutuksen aiheita?
“Töölöö”, sanoo Aalto ja lyö käteensä nyrkillään, ja venyttää viimeistä öötä kuin jatkuvaa monotonista dronea.
Sami Helle pudistaa päätään.
“Kari laskee aina tunteja, kuinka pian se pääsee Kallioon. Minä taas lasken tunteja, kuinka nopeasti pääsen sieltä pois”, selittää Sami Helle.
Sami Helle.
Kallio, tosiaan. Pertti Kurikan nimipäivien ensimmäinen esiintyminen oli Helsinginkadulla sijaitsevassa punk-luolassa Lepakkomiehessä. Paikka on 2000-luvun Helsinki-punkin ground zero. Ensikeikkaa oli järjestämässä Kakka-hätä 77-, Heartburns– ja Pää kii -yhtyeistä tuttu Teemu Bergman.
“Tunsin Kallen (Pajamaa, yhtyeen manageri) jo jostain kymmenen vuoden takaa, se oli soittanut samassa bändissä Heartburnsin kitaristin kanssa. Kallioon-biisi oli julkaistu Youtubessa ja olin muutenkin kuullut bändiä Kallen kautta, joten päätettiin järjestää keikka Lepikseen. Säätöä tuli heti, kun niille piti saada ohjaaja mukaan, mutta Kalle järjesti sen. Kalle on saanut vissiin pari kertaa järjestää sen jälkeenkin”, kertoo Bergman huvittuneena.
Tuo keikka oli tärkeä, sillä sen yhteydessä yhtye murtautui ulos kehitysvammaisten tilaisuuksissa esiintymisen kierteestä. Oman genren yleisölle vedetty keikka ja heiltä saatu vastaanotto on aivan eri asia.
“Jälkeenpäin muistan sen, että joku – en nyt sano nimiä – oli laittanut koko keikkaliksansa kerralla menemään ja ostanut satasella karkkia. Siitä oli sitten tullut jotain rajoituksia. Eli säästäväisyyttä pitäisi poikien opetella siltä varalta, kun se menestys sitten tulee”, Bergman opastaa.
“Kalle oli siinä alkuvaiheissa aina mukana näyttämässä merkin, milloin pitää aloittaa ja lopettaa. Soundcheckissä alkoi kuitenkin tulla sellaista aika junnaavaa biisiä, mihin ei tullut loppua millään. Ihmeteltiin, että mitäs tämä on. Sitten Kalle tajusi, ettei ollut muistanut antaa merkkiä, että saa lopettaa soiton.”
Yhtye itsekin muistelee keikkaa mielellään.
“20 minuuttia ja se oli ihan täynnä. Yksi kaveri ei päässyt sisään, kun tuli ihan vähän myöhässä”, kertoo Helle yhä hämmästyneen oloisena.
“Vähän sama, kun oltiin Ilosaarirockissa ja sielläkin oli ihmisiä ihan portille asti, vaikka edellistä bändiä oli käynyt katsomassa vain jotain 30 ihmistä. Mä olin ihan että ’tä’!”
“Se tuntui kyllä hyvältä. Soitettiin ekana biisinä Muuta mun kaverille, se tuntui hyvältä”, lisää Kurikka mielissään.
“Lepis on aina Lepis. Tavastia ei oo mun kotiseudulla. Lepis on Kalliossa, se on parempi”, lisää Aalto omaan jäljittelemättömään tyyliinsä.
“Mina taas tykkäsin, kun se oli lähellä kotiseutua”, Sami Helle lisää. Kari Aalto mulkaisee häntä.
“Tykkään rockabillystä ja psykobillystä. Amerikkalaisesta ja englantilaisesta hippimusiikista. Doo wopista. Niitä mä kuuntelen. En kuuntele punkia”, aloittaa jalkoihinsa tuijottava Kari Aalto.
Tuntuu kuin mies haluaisi olla missä tahansa paitsi tässä.
Hieman yllättävä veto. Yhtye on nostanut taas punkin pöydälle, eikä sen solisti edes kuuntele punkia.
Sami Helle ottaa taas puheenvuoron.
“No minä tykkään Whitesnakesta. Mutta älä sano sitä heviksi, sillä se ei ole heviä vaan hard rockia”, hän sanoo ja nyökkää vasempaan olkavarteensa, jossa komeilevaa uunituoretta Love Hunter -tatuointia mies on juuri aiemmin esitellyt.
“Minä kuuntelen kanssa heviä ja reggaeta ja räppiä. Ja bluesia ja kantria. Ja soulia”, Kari Aalto jatkaa yhtyetoverinsa päälle.
Kurikka istuu pöydän toisella puolella, kauimpana koko porukasta ja tekee pienen sukellukseen viittaavan liikkeen käsillänsä. Sitten hän keskittyy.
“Jos minä voin sanoa, niin Ypö-Viis ja Tänään kotona ja Karanteeni kappaleen nimi on Antti ja Kollaa kestää Kollaa kestää go go go”, Kurikka listaa tärkeimpiä vaikuttajiaan.
“Hänen takiaan me ollaan tässä”, sanoo Sami Helle ja osoittaa Perttiä.
“Hän on se tämän bändin alkuperäinen punkkari, joka säveltää kappaleet ja…”
“Karanteeni ja Sensuuri ja Kakka-hätä 77 ja Pää kii…”, jatkaa Toni kuin tilauksesta.
“Teemu! Teemu on tosiaan ollut osa ryhmää jollain tavalla, melkein semmoinen bändin ulkopuolinen jäsen. Sitä on ollut kiva nähdä matkan varrella, ja se on aina ollut meille hyvä kaveri”, Sami Helle kuvailee Pää kii -maestro Bergmania muiden nyökkäillessä yksimielisesti taustalla.
“Näen sitä usein Vaasankadulla ihan kännissä, jos olen itse ryyppäämässä”, aloittaa Kari.
Sami Helle pudistaa taas päätään.
“Onneks mä oon mikä mä oon”, heitää Kari kuin vastakommenttina.
“Niin, ja onneksi me saadaan jokainen olla tässä bändissä ihan just sitä, mitä me ollaan. Pitää saada olla oma ittensä. Karin pitää saada olla se mikä se on. Ihmisten pitää ymmärtää, että antaa toisienkin olla, mitä ne haluavat olla. Me ollaan kaikki persoonia, mutta yhdessä me ollaan tämä bändi”, Sami Helle summaa ja vakavoituu.
“Ihmiset eivät ole laittaneet meille mitään odotuksia”, Helle summaa heidän menestyksensä syyn.
“Kalle ja Teukka ovat semmoisia henkilöitä, joita ilman tämä ei olisi toiminut. Ne antoivat meille vapauden tehdä. Auttoivat aina kun tarvittiin, mutta antoivat vapauden. Biisit ovat just sitä, mitä me ollaan. Ne ovat täysin meistä.
Jotain oleellista yhtyeestä on tässä hetkessä. Toni ja Sami ovat sen joviaalit työjuhdat, hyväntuuliset ja optimistiset ankkurit. Kurikka ja Aalto taas omissa maailmoissaan viihtyvät, latautuneet sähikäiset.
Töölö ja Kallio samassa yhtyeessä.
Pertti Kurikan nimipäivät on kuuden vuoden olemassaolonsa jälkeen ihmeellisessä pisteessä. Uuden musiikin kilpailu ja siitä irronnut euroviisuedustajan paikka ovat antaneet sille uuden tarkoituksen ja suunnan.
Vuosi sitten liikkui huhuja, että yhtye olisi ollut lopettelemassa toimintaansa.
“Joo, Kari ei jaksanut enää tehdä tekstejä, sillä oli semmoinen pieni writers blokki”, aloittaa puhemiehen roolin sisäistänyt Sami Helle.
“Mutta ei siinä enää semmoista, kyllä me nyt jatketaan!” Kurikka heittää väliin Tonin nyökkäillessä.
Ja niinhän he jatkavat, ainakin tämän vuoden. Ensi vuonna 60 vuotta täyttävä Kurikka jää eläkkeelle, ja yhtye saa uudestaan miettiä jatkoaan.
Riippumatta siitä, miten Pertti Kurikan nimipäivät sijoittuu Wienissä, he ovat jollain tasolla voittaneet jo. Eduskunta on saanut hyväksyttyä YK:n vammaisten oikeuksia edistävän yleissopimuksen – hieman liian sopivasti UMK-voittoa seuranneella viikolla. Siitä huolimatta, että he selittelivät valmistelleensa sitä jo pitempään.
Perussuomalaisten edustaja Tom Packalén ehti vielä vähätellä sopimuksen merkitystä, lööppien mukaan eduskunnassa vieraillutta Sami Hellettä itkettäen.
Näkyvyys voiton jälkeen on ollut huikeaa, ja yhtyeen juuria on selvitetty ansiokkaasti. Kurikka on komeillut Suomen Kuvalehden kannessa Aurora Rämön jutussa, ja Kodin kuvalehdessä toimittaja Anna Pihlajaniemi vuorostaan selvitti Pertin yksityisempiä tuntemuksia kauniisti kirjoitetussa jutussa.
Jopa Kalle Pajamaasta, bändin todellisesta ulkopuolisesta jäsenestä, oli ansiokas juttu Helsingin Sanomissa.
Tuntuu kuin koko Suomen mediakentän ykkösketju olisi valjastettu ottamaan selvää, mistä tässä ilmiössä oikein on kyse. Jopa Resonaari-musiikkikoulun johtaja Kalle Uusitalo, “mies joka opetti Pertti Kurikan soittamaan” on kaivettu esiin.
Aina mun pitää -kisabiisi on saanut osakseen kritiikkiä sävellyksenä, mutta usein tästä kritiikistä paistaa läpi, ettei sen antaja tunne kritisoimastaan genrestä edes perusteita.
“Sen mä sanon, että kunnioitan ihan hemmetisti tyyppejä siitä, että nyt kun niillä on suurin suosio päällä, ne julkaisevat ihan puhdasta hardcore punkia olevan ep:n. Sain sen ihan just Airiston punk-levyiltä, ja kuuntelin ihan innoissani. Kuulostaa ihan Maho Neitsyeltä, todella kaoottista kamaa”, Bergman sanoo.
Kuten punkin pitääkin olla.