PMMP, Blur ja Mew hurmasivat festarikansaa Provinssirockin ensimmäisenä päivänä, välittyy paikan päällä seikkailleen toimittaja Otso Karhun raportista. Matkan varrella ehdittiin toki myös kiinnittää huumepoliisin huomio ja aiheuttaa muutenkin yleistä pahennusta.
Teksti ja kuvat: Otso Karhu
Provinssirock 2013
Seinäjoki
14.–16. kesäkuuta
TORSTAI 13.6.
Aloitan festivaalini pirteästi. En ole työ- ja yökiireiltäni ehtinyt nukkua edeltävänä yönä yhtään, eikä silmäpussejani kaunista orastava silmätulehdus. Bonuksena ripuli vanhentuneesta kokiksesta. Laitan toisen piilolinssin terveempään silmääni ja pakkaan peruskoulureppuuni vain tarpeellisen: kirjoitusvälineet, tusseja, mankka (kaulasta roikkuva), varaparistot, laturi, elmukelmua, lusikka, kuksa, vesi-ilmapalloja, buranaa ja neljä karhunaamaria. Testaan myös pärjäänkö koko viikonlopun kymmenen euron ruokabudjetilla, eli 30 lihapiirakalla ja kolmella omenalla (vitamiineiksi), sillä selvisin näin myös rahapulassani Provinssissa 2010. Keuhkosyöpä, sydän- ja verisuonitaudit ja maksakirroosi – kolme yleisintä festaritautia. Moni joutui näiden juhlien jälkeen myös nieluviljelyyn.
Kiven alla ollut kimppakyyti löytyi ja sovimme lähdön Helsingin Piritorille puoli kahdeksi. Piritorilla kesti kolme minuuttia ennen ensimmäisiä juoppojen huumekyselyitä. Hyppään autoon ja nukahdan heti.
Yleensä festivaalikyydit ovat rankkoja aloittelumatkoja, jolloin kuunnellaan suomirokkia, sikaillaan ja juodaan kaljaa. Osa porukasta tuleekin festareille jo valmiiksi totaalisen lestissä, jolloin telttojen pystytys on kuin sirkusta. Tällä kertaa neljän tunnin matkamme käytän kuitenkin takapenkillä kuorsaten.
Saavumme leirintään iltaseitsemältä. Seinäjoen leirintä eli Törnävä on ehdottomasti kaikista Suomen leirintäalueista paras, sillä siellä voi tapahtua käytännössä mitä vain. Alue kulkee Törnäväjoen viertä kohti festivaalialuetta, josta loppumatkalta löytyy leiriytymiseen valjastettu koulu, jonka jälkeen Camp Provinssi, vain festivaalilipun ostaneille tarkoitettu hien osto alue. Camppi on fiinimpi, vaikka samaan festarilimaan sielläkin bajamajat lopulta hukkuvat. Joen toisella puolella on lisäleirintä, jossa en ole kuullut kenenkään leiriytyneen. Heitän tavarani Törnävällä ystävieni MAM-telttaan – alueelle, jossa suurin piirtein aina olemme.
Huomenna saan kerrankin vedenkestävän superteltan. Viime vuoden neon-sini-pinkki nuuskamuikkustelttani tuhottiin äärikuosisen jätkän toimesta, kun se alastomana, pelkkään nahkavyöhön pukeutuneena kaatui selälteen metallisen telttakeppini päälle, jolloin hänen kaverinsa ryntäsi pieksemään tätä auton antennilla perseeseen. Istun nurmikolle ja narautan auki Valdemarin. Alle seitsemän euron ja viidentoista voltin väkevä maustettu hedelmäviini on Alkon hinta-alkoholisuhteeltaan yksi parhaista, ja erittäin suosittu sekä spurgujen että festarieläinten keskuudessa. Lisäksi se on ilman totuttelua hyvin pahaa. Leiriimme kaahaa lisää väkeä ja paviljonki pystytetään.
Leiriytyjissä on kahta koulukuntaa. Osa juopottelee koko viikonlopun samalla teltalla, osa taas lähtee kiertelemään eli raidaamaan pitkin aluetta, huudellen ja uusia festarikavereita löytäen. Yleisin leirikierros kulkee telttamereltä festivaalialueelle vievää rantatietä. Vasemmalla pulppuaa Törnäväjoki, jonne ihmiset virtsaavat läpi viikonlopun ja heittelevät telttojaan festareiden lopussa. Sade alkaa, ja sitä on luvattu juuri festareiden päälle. Kuten aina. Tosin sääennusteet eivät ole ikinä pitäneet Provinssissa paikkaansa.
Kipaisen kännykän latauspisteessä Camp Provinssissa, jossa ystävällinen henkilökunta antaa odotellessa juoda Gambinaa pressun alla, vaikka iso G oli tarkoitus säästää Rytmihäiriön keikalle salakuljetettavaksi. Omaan leiriini päästyäni huomaan teltan jääneen yöksi auki, joten se lilluu vedestä. Näin on tosin käynyt kaikilla festivaaleillani. Nukahdan kolmen jälkeen lätäkköön, jonka aukinaisesta pullosta valuva Gambina värjää punaiseksi.
Kuva: Lauri Lähteenmäki.
PERJANTAI 14.6.
Sataa. Herään yöpymistelttani vesi-Gambina-lätäköstä jytämusiikin pauhuun kello yksitoista. Seinäjoen leirinnässä eli Törnävällä herää aina musiikkiin, sillä jättikaijuttimet eivät hiljene edes yöksi. Telttakommuuniimme pystytetyssä paviljongissa väki on jo juomapuuhissa, joten sekoitan oman Es-energiajuoma-taxivodka-litkuni mutaiseen kokispulloon ja liityn seuraan. Paviljongin väestä osalla on jo perinteisiä festaritussauksia pitkin kehoa, ja koska festareilla päivät sekoittuvat keskenään on paviljongissa osa torstaissa, osa perjantaissa. Festivaaleilla nukutaankin joko yöunia tai vain välikuolemia. Yleensä vain välikuolemia.
Festarit tekevät ihmiset luoviksi, sillä alue on täynnä erikoisia leiriviritelmiä – nahkasohvat tai pomppulinna leirissä kuuluvat asiaan. Provinssissa hortoillessa tuntemattomatkin tervehtivät tiellä toisiaan ja kehuvat meininkejä ja festariasuja, joita riittää. Kuninkaaksi pukeutunut jallun naukkailija heittää yläfemmat – kokovartaloleijonan juostessa taustalta ohi. Vuokrattavan minimökin kuistilla lätkäkypärään ja pitkien kalsareiden päälle vedettyihin speedoihin pukeutunut laiheliini soitattaa Huge L:ää nupit kaakossa. Mökin seinässä olevaan listaan voi laittaa biisitoiveensa jonoon. Festarijukebox. Rakastan Provinssia.
Auringon pilkahdus saa ihmiset luopumaan vaatteistaan ja minut ottamaan esiin olutlavan pahvista pykätyn karhunaamarini, mitä ilman en ole koskaan festivaaleilla ollut. Paviljongilla sekoilevan punapään kaulaan on tussattu pentagrammi. Tisseissä lukee ”sota = paras”. Puolihajonneessa tuolissa istuva valkoiseen turkikseen ja dollariblingiin pukeutunut seuralaisemme värjää hampaansa kultavärillä. Samalla juuri leiriin saapunut rata-assistenttini kaivaa megafoninsa ja aloittaa huutoviesteilyn toisen telttakommuunin kanssa.
”Huomio huomio, nämä ovat festarit. Huomio huomio, festaroikaa”, hän huutaa ja muistuttaa Eevil Stööllä ja Ultra Bralla olevan samanlaiset keltaiset sadetakit. Sattumaako?
Leiriin saapuva nainen pyytää panttipulloja hyvään tarkoitukseen.
”Olemme keränneet panttipulloja eilisestä ilta seitsemästä asti. Yritämme tienata kaverille kolmen päivän lipun, kun meillä muillakin se on. Puolet on jo kasassa”, hän selventää.
Toinen seurue kantaa mukanaan valmiiksi pystytettyä telttaa, jonka joku oli napannut yöllä toiseen leiriin. Sivussa paikallinen Kanye Fest ilmoittaa räppäävänsä minut suohon, mutta kompastuu kantoon ja kaatuu olutkokoelmansa päälle. Hänen kaverinsa ei noteeraa kaatumista ja jatkaa nelikymppisen Vergi-vodkansa sekoittamista kahdeksankymppiseen. Kuulemma paras festarijuoma.
Festivaalialueella on vielä hiljaista. Omien juomien vieminen alueelle on kielletty ja anniskelualueella olut maksaa seitsemän euroa, joten moni ryystää viinapullonsa tyhjäksi alueen porteilla. Tästä seuraa satunnaisia sammumisia festarialueelle, joka on aiheuttanut ongelmia järjestäjille.
Väkeä Provinssissa on muutenkin murto-osa aiemmista vuosista. Rammsteinin, Green Dayn, Paramoren ja Queens of the Stone Agen tähdittämä Rock the Beach -festivaali nähtiin pääsyyllisenä yleisökatoon, mutta promoottori Juha Koivisto epäili eurooppalaisten suurfestareiden vieneen tähtiartistit ja siten yleisön.
Gifu-leimoja alkaa vilahtelemaan käsissä ja takapuolissa, ja sponsori Tuborgin jakamat vihreät hanskat heiluvat yleisöissä. Mewin haastatteluun juostessani päälavalla soittava Von Hertzen Brothers laulattaa yleisöä Kiss a Wish -kappaleen tahtiin. Sade ja väen puute kuitenkin latistaa tunnelmaa.
Toimittaja ja Mewin kitaristi Bo Madsen. Kumpi on kumpi?
Perjantai on hyvä päivä soittaa Provinssissa. Yleisö rellestää ensimmäisen nousuhumalan voimin paljon enemmän kuin sunnuntaina, jolloin väsymys ja kolmen päivän ryyppyputki tekee ihmisistä zombeja. YleX-teltta on myös hyvä lava soittaa, sillä sen tiivis tunnelma tartuttaa tanssin jopa takariviin. Kolme vuotta sitten perjantaina samassa teltassa Pendulum soitti yhden elektronisen musiikin älyttömimmistä keikoista. Mew esiintyi tällöin päälavalla.
Kitaristi Bo Madsen kertoi haastattelussa, ettei Mewille totuttuja visuaaleja tänään nähdä, mutta muistutti sen antavan enemmän tilaa musiikille. Hän oli oikeassa, sillä mukavasti täyttyvä YleX-teltta juhlii, joraa ja laulaa mukana. Mew on tärkeä yhtye, sillä se kietoo kaijutetun stadionpopin ja mutkikkaat progerytmit toisiinsa ja samalla kaventaa näiden genrejen välille syntynyttä kuilua. Vuoden 2005 albumi And the Glass Handed Kites sisältää todella temppuilevaa rytmiikkaa, mutta sen kappaleet An Envoy to the Open Fields, The Zookeeper’s Boy ja menestyskappale Special osataan YleX-teltassa ulkoa. Myös laulaja Jonas Bjerren lumoava mutta heikko ääni on saatu kuuluviin. Miehestä on luotu yhtyeeseen mystinen keulahahmo, sillä kaikki välispiikit hoitaa Madsen, eikä Bjerre juurikaan heilu kappaleiden tahtiin. Yhtyeen läpimurtoalbumi Frengersin kappaleet Snow Brigade ja lopussa tuleva Am I Wry? No saavat yleisön sekoamaan, mutta Bjerressä ei liiku kuin suu.
Kiertuebasistin ja synistin taustalla pönöttäminen hiukan häiritsi, muutoin Mew lumosi kuten vuonna 2010. Hienointa kuitenkin oli, että se osoitti pysyvänsä korkealla vielä pitkään. Yhtyeen tulevaa levyä on luonnehdittu edeltäneitä popimmaksi, Madsen kertoi yhtyeen kyllästyneen rytmilaskemiseen, mutta levyltä soitetut tärpit tarttuivat yleisöön siinä missä klassikotkin. Oli isoa stadionkaikua, rytmivariaatioita, iskeviä melodioita sekä Madsenin rämisevän kitaran ja rumpali Silas Graaen temppukompin maukas liitto.
Lue Mewin Bo Madsenin haastattelu täältä.
Yleisö siirtyy YleX-teltalta kohti päälavaa, jossa lopettamispäätöksestään toukokuussa ilmoittanut PMMP on aloittamassa viimeistä Provinssikeikkaansa. Paula Vesalan ja Mira Luodin PMMP on yksi parhaista festaribändeistä ja vaatimattomasti yksi suomen parhaita yhtyeitä. Se on kymmenessä vuodessa napannut paikan Leevi and the Leavingsin ja Eppu Normaalin kaltaisten koko kansan bändien rinnalta, ja julkaistut kuusi albumia sisältävät pääosin pelkkiä hittibiisejä. Rakkaudesta tuli ulos viime vuonna, mutta tuhatpäinen yleisö osaa sen kappaleet jo ulkoa kuin Teuvo, maanteiden kuninkaan. Tussaan välittömästi juopuneen vastaantulijan käteen ”Jori Sjöroos on nero”.
Pääsen keikalle myöhässä, sillä huumepoliisi nappasi minut tutkittavaksi – takataskusta pullottanut tupakkafiltteripussi oli kuulemma herättänyt epäilyksiä. Saan kytiltä puhtaat paperit, mutta karhunaamarikuvaan he eivät suostu. Mainland Stage laulaa jo täyttä häkää, ja Eläkeläisten keikoilta tutut letkajenkat pujottelevat pitkin yleisöä. PMMP soittaa varmasti mutta tunteella, ja hittikimara toimii festareilla täydellisesti. Matkalaulu on kuin tarkoitettu festarikyydissä kuunneltavaksi, Kesäkaverit taas kuvaa itse festareita. Viimeinen biisi, Päiväkoti, saa monet jopa itkemään liikutuksesta.
Kotimainen, mutta ulkomailla suosioon noussut, raakaa chiptune- ja game boy -elektroa soittava Huoratron sekä amerikkalainen electro housen taitaja Steve Aoki jäävät väliin, sillä ystäväni tarvitsee apuani lippupistesähläyksessään. Sorrun samalla ensimmäiseen lämpimään ruokaani, ranskalaiset ja nakit 7 euroa.
Mainland Stagella aloittava Blur ei ollut koskaan lempiyhtyeitäni. Damon Albarnin luotsaama brittipoppibändi löi itsensä läpi brittien ulkopuolelle kappaleella Girls & Boys, jonka kromaattinen päämelodia tuo ärsyttävyydessään mieleen lasten liikennelaulun kertosäkeen. Albarn on tehnyt loistojälkeä Gorillazissa, ja onneksi käänsi tällä keikalla mielipiteeni myös Blurista.
Bändi ei juurikaan Suomessa vieraile, joten hittipotpuri oli odotettu valinta. For Tomorrow, Parklife ja Coffee & TV sekä näyttävä valojen käyttö villitsevät yleisön hämärtyvällä Mainland Stagella, jossa 90-luvun menestysyhtye soittaa käytännössä virheettömästi – samoin kuin taustakuoro ja torvisektio. Albarnin habitus on maaginen ja miehen ammattitaito paistaa yleisöön asti. Ennen rasittava Country House lauletaan koko yleisön voimin ja kuulostaa sittenkin upealta.
”It’s nice to be here. We don’t come to Finland very often so… it’s nice to be here”, hymyilevä Albarn kertoo yleisölle.
Encoressa kuullaan For Tomorrow sekä pakollinen päätös Song 2. Niiden välissä soitettu, upeasti tunnelmoitu Universal nousi koko festareiden parhaaksi vedoksi.
Paluumatkalla Island Stagella pauhaa norjalainen metallia, hc-punkkia ja perusrokkia sekoittava Kvelertak, jota ei sade näytä haittaavan. Kuusihenkinen poppoo hyppii ja remuaa yhtä agressiivisesti kuin villiintynyt moshpit lavan edustalla, jossa hevikansa rimpuilee 2010 julkaistun debyytin kappaleen Mjød tahtiin. Laulaja-raivohuutaja Erlend Hjelvik muistuttaa Conan Barbaaria, kun taas yhdellä kitaristeista on konttorirotan habitus.
Kvelertak.
LEIRI EI NUKU
Kello on yksi yöllä, joten uuteen nousuun. Sade muodostaa ihmisröykkiöitä muutamien isojen paviljonkien ja pressujen alle. Camp Provinssissa peniksen otsaansa tussannut haalarimies tarjoaa virolaista mansikkalikööriä ja kutsuu telttabileisiin, joissa kukaan ei tunne puuttuvaa teltan omistajaa. Liköörisienen mukaan avoimet ovet kuuluvat festareihin.
Viina on sekoittanut Törnävän. Tämä leirintäalue ei elä vain paikassa vaan myös ajassa, sillä joka vuosi juuri tänä viikonloppuna alue irtautuu normaalista maailmasta ja herää todellisuuden ja kuvitelman väliseen riemupsykoottiseen välitilaansa. Järjestyksenvalvojia ei festarielämöinti haittaa, sillä väki on yleensä hyvällä päällä. Selkein ero edellisiin vuosiin on yleisökato.
”Olen ollut täällä 20 vuotta, mutta tämä on kaikista rauhallisin vuosi”, järkkäri kertoo ja tervehtii iloisesti ilmastointiteipillä päistään toisiinsa sidottua kaksikkoa.
Vastaan hoiperteleva paidaton ja kauttaaltaan sekava nuorukainen ryhtyy tilittämään kotikaupungistaan.
”Vaasa on Suomen perseenreikä, mutta nykyisin maan piripääkaupunki. Kaikkea löytyy. Itse nautin essoja ja piriä välillä, mutta muutoin vain hiisaan.”
Nuorukainen valahtaa kalpeaksi huomatessaan lähestyvän koiran, joka hyppää kiinni tämän laukkuun. Mies voihkaisee surkeasti huumepartion kaataessa hänet nurmikolle. Minut aiemmin tutkinut poliisi tulee moikkaamaan iloisesti, ”sinuakin näkkee”. Rinkiin saapuu myös kokovartalokeltaiseen kumiasuun pukeutunut mies, joka valittelee, ettei koskaan saa naista. Pohdin poliisin kanssa kumimiehen naishuolia muun koplan niputtaessa vaasalaista festariputkaan.
Jatkuvasti soiva mankkani vie puhelimesta akun, mutta leirinnän sisäänkäynnillä olevassa kioskissa voi ladata kännykkäänsä. Riistolatauksesta vaaditaan viisi euroa, mutta festarisolidaarisuus elää ja muovipusseihin itsensä vuorannut mies maksaa lataukseni.
”Sä oot vaan nii hyvä äijä, et maksaminen on mun velvollisuus”, hän huikkaa.
Törnävällä oma teltta on plussaa, mutta nukahtaa voi käytännössä mihin vain. Joen varrella makaavat sammuneet ihmiset reunustavat tien grillikatokseen, jossa puoli viideltä röhnöttää kolmisenkymmentä ihmistä. Taustalla kanahattuinen mies oksentaa syliinsä tuolissaan. Lapin Pellosta kotoisin oleva mies röhnöttää grillikatoksen nurkassa ja on hänkin tyytymätön kotikuntaansa: ”Pello on 700 kilometriä tästhä pohjoiseen, siellä ei ole mithän, ei harrastusmahdollisuuksia. Se opettaa vain juomaan”.
Vaihdan lihapiirakan chili-sulatejuustomakkaraan kaljun espoolaisen kanssa, joka käyttää vyöllään roikkuvaa rautavasaraa puukkona, makkarakeppinä ja tulentekovälineenä. Hänen kaverinsa vaatii mankastani Motörheadia ja rimpuilee innokkaasti Bomberin tahtiin.
Yhtye nimeltä Pearly Gates.
Aurinko nousee. Katoksessa aamuviideltä notkuu myös Provinssissa ensimmäisenä soittaneen Pearly Gates -yhtyeen basisti Antti Lammi. Hän kertoo yhtyeen olevan mukana bändivaihdossa, jossa Q-Stock, Provinssi ja Ilosaarirock valitsevat yhden paikallisen bändin kiertämään kaikki kolme festivaalia. Ilosaarirockin järjestäjä Joensuun Popmuusikot ry valitsi Pearly Gatesin.
”Täällä juontajat olivat mukavia ja saimme keikasta hyvää palautetta. Eivät olleet ylimielisiä tällaista pienempää bändiä kohtaan”, Lammi arvioi keikkaa.
”Oli hyvällä tavalla jännittynyt olo, isoille lavoille kuitenkin pyritään.”
Hän ja vieressä istuva kitaristi Iipa kertovat esikuvikseen Pink Floydin, Hellacoptersin ja Toolin. Kolmen kitaristin, basistin ja rumpalin progressiivista, metallipainotteista mutta 70-lukuhenkistä rokkia soittava riffittelybändi on toiminut nykyisellä kokoonpanollaan noin neljä vuotta, julkaisi ensimmäisen singlensä 1. kesäkuuta ja suuntaa kesäkiertueellaan jopa Latviaan, Liettuaan ja Tsekkeihin.
”Yhteensä seitsemän itse hommattua keikkaa on tulossa ulkomailla. Takkiinhan siitä rahassa tulee, mutta reissu kannattaa. Meillä on hyvä porukka. Laulaja-kitaristimme karkasi ilmoittamatta Australiaan kuudeksi kuukaudeksi ja hänen tuuraajansa jäikin bändiin. Yksikään kolmesta kitarasta ei ole silti pääosassa.”
”Mutta Iipa on maailman paras kitaristi”, humalainen ystävä kehuu jallua naukkailevaa kitaristia, ja toistaa ylistystään tasaisesti.
Provinssi oli järjestänyt bändille koulumajoituksen yhdeksi yöksi, johon hiukan pettyneinä pojat päättivät ostaa liput vuorokauden ympäri juhlivalle Törnävälle. Lammin mukaan myös Joensuussa osataan juhlia.
”Siellä musaskene elää. Ainoastaan resurssit ovat huonot, sillä treenikämppiä on vaikea löytää. Joensuun popmuusikot ry sekä baarit ovat bändien kulmakivi. Kerubi ja La Barre tarjoavat keikkapaikkoja ja tukevat bändejä, josta iso kiitos heille. Täydessä La Barressa on aina älyttömän hyvä meininki.”
Myös toinen kitaristi Iso P ja rumpali Antti hyppäävät katokseen. Bändi aikoo käydä katsomassa vielä Stonen, Witchcraftin, Solstafirin ja Pää kiin, mutta sitä ennen pitää nauttia leirinnästä.
”Ja Iipa on maailman paras kitaristi”, kaveri huutaa taustalta.
Aamu kuuden grillikatos jatkaa festarointiaan, mutta paviljongilla kuuluu enää vaimeita leirikitaran rimputuksia ja auton konepellillä makaavan ukkelin kuorsausta. Viereisestä teltasta nouseva kaksikko aloittaa lauantainsa kulauksella minttukossua. Minä painun nukkumaan.