Korvissa surisee sähkökitara. Makaan lattialla ja lämpimät väristykset virtaavat hiljalleen vartaloni läpi. Matto selkäni alla muuttuu höyhenpatjaksi ja pikkuhiljaa vajoan sen sisään sentti sentiltä. Rummut alkavat hakata ja lumpsahdan lattian läpi kuin raskas kivi veteen. Vajoan jatkuvasti syvemmälle ja selkäpiissäni väräjää koko ajan voimakkaammin. Välillä jostain kuuluu korkeampia, harmonisia kitaran säveliä, jotka pureutuvat suloisesti korvakäytäviin ja virkistävät letkeän euforista olotilaa. Epäselvä ja sumuinen laulu alkaa. Se vajoaa muun musiikin sekaan ja kaikki sulautuu yhdeksi valtavaksi surisevaksi aalloksi, joka lipuu lämpimänä vartaloni yli kahdeksan kauniin minuutin ajan.
Istuimme autossa Helsingin keskustassa kauniina kesäpäivänä. Jonnakin on sinkkunsa kannessa Helsingin keskustassa kauniina kesäpäivänä. Sanoin vierustoverilleni: ”Laitetaan soimaan, kun samassa jamassa ollaan.” Tuli akustista kitaraa ja bassorumpua. Jonna alkoi laulaa ja halusi varmasti kuulostaa sielukkaalta ja coolilta. Tuli tyhjänpäiväinen kertosäe. Vierustoverin pää alkoi tutista ja hän ummisti silmänsä. ”Sonta pois! Sonta pois!” hän huusi. Jonna on paperilla pätevä R&B-artisti, mutta tämä on puuduttava kappale.
Jari Sillanpään ammoisten aikojen Satulinna on oikeasti onnistuneimpia suomalaisia debyyttilevyjä ja Sillanpää on parhaimmillaan hieno artisti. Tuo viini pöytään ei ole yhtä hyvä kuin Sillanpään parhaat iskelmät, mutta kyllä mollissa menevä säkeistö ja duurissa ilakoiva kertosäe silattuna Sillanpään makeilevalla laulusuorituksella vetävät hymyn korviin. ”Tuo viini pöytään / ja kaada lasiin lisää tunnelmaa”, laulaa Sillanpää ja venyttää viimeistä vokaalia vetreästi. Erittäin camp, erittäin viihdyttävä.
Kovin junnaava on keskitempoinen Gallagherin kiltimmän pojan soolobiisi. Otetaan uudestaan. Tamppaava kertosäe alkaa miellyttää. Kolmannella kerralla ruodussaan pysyvä, taiten sovitettu laulun rytmitys alkaa maistua yhä paremmalta. Neljännellä kerralla alkaa arvostaa melankolisia puhaltimia ja viidennellä kerralla sitä on jo melkoisen lumoissaan tästä rujonkauniista, jotenkin maalaismaiselta kuulostavasta rallatuksesta. Ei rock-kukkoilua, vaan kokeneen miehen seepianvärinen, sydämellinen tilitys.
Muistatteko, kun olitte lukiossa? Muistatteko, miten joitte kotibileissä kaljaa ja riistitte vaatteet yltänne punk-popin tahdissa ja maailma oli kuin leikkikenttä jalkojenne alla? Tuon ajan soundtrack oli Blink 182. Bändi tekee paluun kahdeksan vuoden jälkeen, mutta ei tuo noita muistoja mieleen. Biisi kuulostaa laulaja-kitaristi Tom DeLongen Angels and Airplanes -yhtyeen kliiniseltä maailmansyleilyltä. Ei särmää, ei pilkettä, ei pimppejä eikä pippeleitä. Kun nämä otetaan Blink 182:ta pois, ei jäljelle jää oikein mitään.
Joo, olen varmaan ankea tyyppi. Niin ankea tyyppi, että tämä kesähitiksi räätälöity, ilmeisen kieli poskessa kyhätty renkutus ei nappaa yhtään. Lässyttävä lyyrinen ulosanti, haitarit, klubibiitti, ei. Ei pysty. Ei osaa hymyillä eikä suhtautua positiivisesti. Ei osaa naurahtaa ja sanoa ”onpas hupaisa ja hyväntuulinen hassuttelupläjäys”. Sitä paitsi, biisissä sanotaan ”poika saunoo”, mikä on jo kuolemansynti sinänsä.
Nyt esitellään Amoralin teknisempää ja metallisempaa puolta, mutta mihin se biisi jäi? Tilutusta löytyy, riffejä paiskotaan kovalla tahdilla ja Ari Koivunen örisee (!) niin miehekkäästi kuin suinkin osaa, mutta kappale ei lähde missään vaiheessa lentoon. Hyvä biisi on kuin komea metsä, jossa kasvaa isoja ja pieniä puita, marjoja ja varpuja, nallekarhuja ja kettuja. Kaikilla on side toisiinsa. Tämä biisi on pelkästään alue, jossa harvakseltaan nousevat jalopuut yrittävät turhaan etsiä yhteyttä toisiinsa.
