Beatlesillä kuorrutettua scheissea ja muita viritelmiä – astetta myrkyllisempi näkökanta Grammy-juhliin

Youtube

Megalomaanisessa Grammy-gaalassa riitti hymyjä, veljellisyyttä ja keskenään esiintyneitä staroja. Aivan kaikki eivät kuitenkaan esityksistä innostuneet, ainakaan tv-ruudun tällä puolen. Rumban avustaja Jean Ramsay kertoo nyt, miksi hän menetti malttinsa Grammyissä taltioituja musiikki-esityksiä katsoessaan.

Teksti: Jean Ramsay, kuva: kuvakaappaus videosta (Ringo Starr)

Kyllähän minä tiedän, ettei gaaloja pidä katsoa, jos haluaa nähdä jotain todella koskettavaa. Satuin nyt kuitenkin klikkaamaan sosiaalisessa mediassa vastaantullutta Daft Punkin Get Lucky -esitystä, sillä se näytti esiintyjälistaltaan melko mielenkiintoiselta. Mustan musiikin suuria nimiä Pharrelista Nile Rogersin kautta Stevie Wonderiin. Ja oliko se Manú Katche rumpusetin takana? En googlaa, groove riittää.

Klipistä innostuneena klikkailin läpi pari muuta vastaavaa, ja niiden jälkeen Grammyistä jäi päällimmäiseksi mieleen järjestäjien tarve kuorruttaa paska elossaolevilla beatleillä. Ymmärrettävää sikäli, että saivat palkinnon elämäntyöstään, mutta pitääkö sitä samaa elämäntyötä vesittää sitten itse tapahtumassa?

Siellä ne seisovat eturivissä ja läpsyttelevät käsiään itseeän päätä pidempien ja kengännumeroaan nuorempien trophy-vaimojensa vieressä ikään kuin tuomassa musiikillista uskottavuutta koko hommalle, koska he ovat, ymmärrättehän, BEATLEJÄ.

Jenkkien kollaboraatio-obsessio saavutti tahattoman komiikan äärireunat konserttipianistin yrittäessä ajaa flyygeliään tulimeren läpi karkuun Kirk Hammettin epävireistä sekoilua. Käsittämättömimmillään se kuitenkin on, kun jämä-Nirvana ja sikarilaatikkoa soittavan beatlen riffin ja biisin välimaastossa harhaileva myötävettävä kyhäelmä palkitaan vuoden parhaana rock-kappaleena.

Olennaista on ymmärtää, ettei tässä palkita tätä kappaletta tai edes näitä muusikoita, vaan jotain aivan muuta. Bändien mennyttä kunniaa, niitä tyhjyyksiä elossaolevien soittajien välissä, sitä alkemistista ihmettä, että kun jäljellä olevat osaset laitetaan samaan petrimaljaan, sen yhdistetty voima on vähäisempi kuin osiensa summa.

Suurin fiasko on kuitenkin Ringo Starr. Ukko tassuttelee ympäri lavaa designer-tennareissan kuin rytmitajuton pedofiili laulaen studiokettujen tukemana jotain käsittämätöntä klassikkoaan, joka kuulostaa sanoitukselliselta idealtaan ja yleismeinigiltään suunnilleen Nicklebackiltä. Merihakalaisen baarin karaokestakin löytyy lahjakkaampia laulajia, mutta sillä ei ole väliä, sillä Ringo on BEATLE.

Kaikki Daft Punkin ja Pharrelin ja kumppanien aikaansaama usko musiikkiin ja ihmiskuntaan valuu viemäriin. Silloin alkaa miettiä, mikä erottaa nämä kollaboraatiot toisitaan, ja mieleen nousee yksi mahdollinen selitys: Daft Punk. Ranskalaisduon orkestroimina yhteisesityksen nerokkuus on siinä, että duo käyttää soittajia eräänlaisina elävinä sampleina. Se on se kokoava ja liikkelle paneva voima, joka glavanoi ja yhdistää nämä musiikilliset juonteet. Ei ole pelkästään mahtavaa, että tässä on nyt nippu legendoja ja uusia hahmoja samalla lavalla. Se ei riitä. Tarvitaan Get Luckyn tasoinen kappale.

Musiikkia, ei muusikoita. Vaikka olisivat kuinka legendaarisia.