Black Lizardin kiertueblogi: ”Hampurin yökahvilan tunnelma on synkkä, kuin hiukan ennen myrskyä – tai murhaa”

Helsinkiläinen Black Lizard kiertää parhaillaan Eurooppaa ja raportoi tien päältä Rumbaan. Kokonaisuutena kiertue etenee viiden Saksan keikan jälkeen Belgian kautta kolmelle keikalle Englantiin, jonka jälkeen vuorossa ovat vielä keikat Pariisissa ja Amsterdamissa. Kiertuepäiväkirjan ensimmäisessä osassa yhtyeen laulaja-kitaristi Paltsa-Kai Salama kertoo tapahtumista Saksan osalta.

Teksti Paltsa-Kai Salama
Kuvat: Onni, Lauri, Joni, Marek

BLACK LIZARD KIERTUEPÄIVÄKIRJÄ
PT.1 Saksa

21.3. Magnet Club, Berlin
22.3. Zakk Club, Dusseldorf
23.3. Kleiner Donner, Hamburg
24.3. Milla, Munich
25.3. Zwölfzehn, Stuttgart

Yleensä keikkamatkamme ulkomaille alkavat naurettavan aikaisella herätyksellä, ja lento lähtee joskus viiden kuuden aikaan aamulla. Sen jalkeen, kun on hytissyt 20 asteen pakkasessa bussipysäkillä kitaralaukun ja repun kanssa aamuneljältä, lentokentän turvatarkastuksen nöyryytykset tuntuvat erityisen sivaltavilta. Vyötä turvatarkastuksessa riisuessa, virkailijan halveksuvan katseen edessä, kaikki ihmisarvo tuntuu katoavan johonkin kaukaisuuteen. Seuraavaksi täyteen ahdettu, ratkeamispisteessä oleva reppu tongitaan ylösalaisin, koska efektipedaalit ovat läpivalaisussa näyttäneet epäilyttävästi terroristin ovelasti kätkemiltä räjähteiltä.

Mutta Oak Barrellissa istuessa se, että ahdoit juuri surullisia kalsareitasi epätoivoisesti aiemmin niin huolellisesti pakattuun reppuun, on vain kaukainen muisto, kuin rangaistus jonka olet jo suorittanut. Nyt edessä on tärkeampiä asioita.

Tällä kertaa lento ei onneksi lähtenyt kuudelta aamulla vaan inhimillisempaan aikaan kymmeneltä – ajatus kahden viikon kiertueen aloittamisesta mojovalla univelalla ei tuntunut kovin houkuttelevalta. Rumpalimme Onni oli lentänyt ensimmäiseen keikkakaupunkiin Berliiniin jo edellisaamuna, ja me loput kolme pamahdimme Tegelille nautinnollisen ykkösluokan lennon jälkeen puolenpäivän kieppeillä keikkapäivänä.

Helsingin edellisöisen lumimyrskyn vastapainoksi Berliinissa oli kuin alkukesä. Otimme kamojen kanssa taksin hotellille odottamaan Onnia ja Puolasta saapuvaa kuskiamme Marekia.

Berliinissä. Kuva: Joni Seppänen

Marek osoittautui jo alussa rautaisilla hermoila varustetuksi huippukuskiksi ajaessaan pitkin Berliinin kapeita katuja jättimäisellä minibussillamme. Saavuimme illansuussa Magnet Clubille soundchekkiin ja katsastamaan lainalaitteitamme, joilla soittelisimme seuraavat pari viikkoa. Laitteiden koosta ei ainakaan voinut valittaa. Mutta miten meille vieraat Marshallit toimisivat bändisoitossa? Kuulostaisimmeko hevibändiltä?

Soundchekin jälkeen Joni ja Lauri katosivat ostoksille Berliinin hämärille kaduille, ja Onni jäi keskustelemaan kuvataiteesta saksalaisen keikkapromoottorimme edustajan Renaten kanssa. Itse kaytin ajan laadukkaasti kännykälla netissa surffailuun, sohvalla makaamaiseen ja oluen juomiseen tietämättömänä siitä, etta nämä toimet tulisivat koostamaan valtaosan tulevien päivien vapaa-ajasta.

Tyypit palasivat onnistuneelta reissultaan hiukan ennen keikan alkua. Magnet Club osoittautui mukavaksi paikaksi soittaa, ja uudet biisit setissä tuntuivat hyviltä. Jonin kitaravahvistin pätki hiukan keikan aikana mutta asia korjaantui parilla napakalla lyönnillä. Yleisön joukossa oli joitakin suomalaisiakin, tämä kavi ilmi ensimmaista kertaa keikallamme koskaan kajahtaneesta ”Soittakaa Paranoid” -huudosta.

Düsseldorfissa. Onni Nieminen

Lähdimme seuraavana aamuna aikaisin kohti Canin ja Kraftwerkin kotikaupunkia Düsseldorfia. Kuuden tunnin matka taittui kepeästi huoltoasemilla pysahdellen. Mietin, olikohan kuskimme Marek tottunut toisenlaisiin yhtyeisiin kuin me, jotka istuimme pääosin hiljaa, kuulokkeet korvilla, nukkuen tai tuijottaen ikkunasta saksan laakeita peltoja ja metsiä.

Keikkapaikka osoittautui leppoisaksi pubin ja kahvilan risteytykseksi, mikä toisaalta hieman huolestutti meitä soiton kannalta. Henkilokunta oli kuitenkin mukavaa ja ravintolan kokki oli tehnyt meille hyvät sapuskat, joiden myötä soundchekin jalkeen mieli hieman rauhoittui. Lämmittelijanä oli paikallinen yhden miehen bandi, joka ok-musastaan huolimatta soitti hieman liian pitkään, mikä taas jätti meille enemmän odotteluaikaa viskipullon juomiseen.

Aloittaessamme täpötäysi sali tuntui olevan kuitenkin hyvässä vireessä, ja soitimme onnistuneen keikan. Uudet biisit, joita setissä on monta, tuntuivat sopivan tunnelmaan entistä paremmin. Yöllä ajoimme toisessa kaupungissa sijaitsevaan hotelliin nukkumaan. Seuraavana päivänä olisi edessa pitkä ajo Hampuriin.

Autossa istumista, hotelleja, keikkapaikkojen takahuoneita, miksaajia, hämäriä meininkejä ja alati vaihtuvia kasvoja. Päivät sekoittuvat nyt jo yhteen. Oikeastaan ainoat selkeät hetket, jotka osaa sijoittaa oikeisiin paikkoihin ovat keikat.

Hampuri tuntui taas mukavalta, tapasimme tuttuja ja soitimme hyvän keikan, vaikka riitelimmekin jossain vaiheessa hiukan. Joskus se, ettei ole ennakkoon sovittua settiä on maailman paras asia, joskus se taas tuottaa ongelmia ihmisten missatessa seuraavan biisin tai silloin, kun ei päästä yhteisymmärrykseen siitä, mikä kappale soitetaan.

Valvoimme liian myöhään hämärässä yökahvilassa, tunnelma paikassa oli synkkä, kuin hiukan ennen myrskyä – tai murhaa. Pimeistä pöydistä kiiluvat katseet, holtittomasti naurava, lihava, korsettiin pukeutunut nainen ja lipevä sutenööri kuiskaamassa absintin värjäämillä huulillaan prostituoidun korvaan nurkkapöydässä. Kuin huutomerkkina lauseen päätteeksi pöydällinen univormuun pukeutuneita parrakkaita vanhoja miehiä kumartuneena Euroopan kartan ylle konjakkilasit käsissään. Kaiken taustalla soi kaamea saksalainen marssimusiikki, jonka päälle joku pervessi oli lisännyt pornoelokuvan ääniä. Viimeinen muistikuvani paikasta ovat kasvoni heijastuksena WC:n saastaisesta peilistä.

Aamulla herätys oli ennen seitsemää ja edessä kymmenen tunnin ajo Muncheniin. Siellä keikkapaikka oli kummallinen maanalainen teatteri, jossa lavan halki nousivat jylhät betoniportaat takahuoneeseen. Tarjosimme lavalta viiniä yleisolle ja soitimme mahtavan keikan. Antikliimaksina etsimme yöllä parkkipaikkaa keskustasta suurin piirtein tunnin.

Näkymä Stuttgartissa.

Täytyy sanoa erikoismainintana, että Onni on jaksanut tutustua joka kaupunkiin meitä muita ahkerammin. Muiden lötväillessä hotelilla tai baarissa, Onni on ehtinyt käydä kirkoissa, puistoissa ja esimerkiksi aamu-uinilla antiikkisessa Munchenin uimahallissa.

Kiertueen viimeinen Saksan-keikka ennen muihin maihin siirtymista oli Stuttgartissa. Mikä kaupunki! Keskusta keskella valtavaa vuorien reunustamaa laaksoa.

Kävelimme hiukan ympäriinsä ja katselimme paikkoja. Ennen keikkaa oli jotain ongelmia kamojen kanssa, mutta ne saatiin selvitettyä. Tuntui helpottavalta syödä tulista kiinalaista ruokaa kaiken rasvaisen saksalaisen päälle. Esimerkiksi edellisillan tarjoilumme oli koostunut leivistä, joiden väliin oli tungettu paketillinen voita ja valtava juustonpala, pääruokana toimi paikallinen perinneruoka, joka oli uppopaistettua sipulia ja makaronia juustossa.

Nyt istumme autossa taas yhdellä lähes kymmenen tunnin ajomatkalla. Rinteillä on viiniviljelmiä, ja haukkoja liitelee taivaalla laiskasti pyörivien tuulipropellien yläpuolella. Liikumme kohti Belgian Gentiä, jonka jälkeen kiertue jatkuu Englantiin, siitä lisää seuraavassa osassa. Weeeeeeeeeeeeeeeee!

Keikka Stuttgartissa.