Journey! Asia! Toto! Tarvitseeko sanoa enempää, vai joko monumentaalisuus käy sietämättömäksi? Tuukka Hämäläinen tarkastelee tällä viikolla AOR-yhtyeiden sanoitusmaailmaa.
Teksti: Tuukka Hämäläinen, kuva: Mike Inns
AOR, eli adult-oriented rock, on tyylilajillinen hirviö, jonka edustajiksi lasketaan esimerkiksi Journey, Asia, Toto ja Styx. Lyhennettä käytetään myös ilmaisusta ”album-oriented rock”, joka viittaa joidenkin jenkkiläisten radioasemien soittolistapolitiikkaan, mutta tässä ymmärrämme AOR:n suomalaisittain ”aikuisrockina”.
(Wikipedia ohjaa muuten englanniksi ”arena rock” -artikkeliin, joka on kuitenkin jollakin tapaa erilaista. Esimerkiksi Bruce Springsteen voidaan laskea stadionrockiin, mutta ei Pomo oikeastaan AOR:ia ole.)
Just a small town girl, livin’ in a lonely world
She took the midnight train goin’ anywhere
Just a city boy, born and raised in south Detroit
He took the midnight train goin’ anywhere
Don’t Stop Believing, san. Steve Perry (Escape, 1981)
Vaikka AOR-bändit eivät ole kenellekään uusia tuttavuuksia, tulin tietoiseksi itse termistä vasta pari vuotta sitten. Genre aiheutti minulle jonkin verran päänvaivaa. Koen aina tarvetta etsiä jotakin lyyristä yhteyttä tyylilajien sisältä, joten nyt käydään tuumasta toimeen. Mikä yhdistää AOR-biisien sanoituksia? Panostetaan hitteihin, sillä niistähän AOR:issa on kysymys.
I looked out this morning and the sun was gone
Turned on some music to start my day
I lost myself in a familiar song
I closed my eyes and I slipped away
It’s more than a feeling (more than a feeling)
When I hear that old song they used to play (more than a feeling)
I begin dreaming (more than a feeling)
’till I see Marianne walk away
More Than a Feeling, san. Tom Scholz (Boston, 1976)
Bostonin More Than a Feeling on eräällä tapaa AOR-kappaleen prototyyppi, jota kohti kaikki sen jälkeinen AOR kurkottelee. On jotenkin ironista, että klassikoksi muodostunut kappale kertoo klassikkokappaleen kuuntelemisesta. Toisaalta Tom Scholzin teksti on suorastaan röyhkeä: sehän ohjaa kuulijoita kaihoisaan tunteeseen kappaletta kuunnellessaan. Ei mikään ihme, että More Than a Feelingistä muodostui 1970-luvun Yhdysvalloissa monille elinikäinen nuoruuskappale. Kertosäe toimii alitajuisena käskynä ikävöidä kultaista nuoruutta.
AOR-kappaleen sapluuna on näkyy jo More Than a Feelingissä. Rakenne on hyvin yksikertainen säkeistö-kertosäe-säkeistö-kertosäe-kertosäe, jossa viimeisten kertsien väliin tungetaan kiireinen vingutuskitarasoolo. Lyyrisesti jo Bostonin hitissä on läsnä olennainen AOR-klisee: menneisyyteen suuntautuminen.
Do you remember when we used to dance
And incidents arose from circumstance
One thing led to another we were young
And we would scream together songs unsung
It was the heat of the moment
Telling me what my heart meant
The heat of the moment showed in your eyes
Heat of the Moment, san. John Wetton (Asia, 1982)
Asia perustettiin 1980-luvun alussa aika selkeänä rahastusbändinä. Progemiehet John Wetton, Carl Palmer, Steve Howe ja Geoff Downes valloittivat kansainväliset markkinat jo ensimmäisellä singlellään, ja vaikka yhtye on julkaissut 12 studioalbumia, on jokainen kappale kuulostanut täsmälleen samalta. Samaa supergroup-sapluunaa oli jo aiemmin hyödyntänyt Bad Company, jonka hittibiisi Feel Like Makin’ Love sopii kaikin puolin AOR-määritelmään.
John Wettonin teksti Heat of the Momentissa kuvastaa hyvin AOR:in sisäänrakennettua nuoruuskaihoa: tekstin on oltava imperfektissä ja siinä kerrotaan nuoruudesta – vielä tarkemmin jostakin satumaisesta hetkestä, jossa tunteet ja maailma olivat yhtä. Eihän tällaisella muotilla voi syntyä mitään muuta kuin hyperpateettista kermaa, jonka kestääkseen täytyy olla aivot sammuksissa ja vatsa karkaistua terästä.
It’s not in the way that you hold me, it’s not in the way you say you care
It’s not in the way you’ve been treating my friends
It’s not in the way that you stayed till the end
It’s not in the way you look or the things that you say that you’ll do
Hold the line, love isn’t always on time, oh oh oh
Hold the Line, san. David Paich (Toto, 1978)
Eihän tästä aiheesta päästä sanomatta jotain Totosta. Africa olisi kenties ilmeisempi valinta, mutta esikoisalbumin hittikappale Hold the Line on paljon kaavamaisempi AOR-ränkytys. Se kulminoi muutaman lyyrisen seikan, jotka toistuvat helposti tyylilajissa. Ensinnäkin säkeistöt koostuvat vain saman säemuodon variaatioista, ja toiseksi kertosäe ja kappaleen nimi ovat imperatiivissa, eli käskymuodossa. Sellaiset komennot kuin Hold the Line, Come Sail Away ja Don’t Stop Believing ovat sitä, mistä jenkit sanoisivat ”inspirational”. Siis muka-syvällistä höttöä, joka vetoaa mahdollisimman suureen osaan yleisöä. (Ai, puhutteleeko tämä kappale juuri sinua? Hyvä, niin se on rakennetukin.)
Onko muuten kaikkien AOR-yhtyeiden esikoisalbumi self-titled, eli eponyyminen? Se on tietysti yleistä rock-musiikissa noin yleisemminkin…
I’m sailing away,
Set an open course for the virgin sea,
’Cause I’ve got to be free,
Free to face the life that’s ahead of me,
on board, I’m the captain, so climb aboard,
We’ll search for tomorrow on every shore,
And I’ll try, Oh Lord I’ll try, to carry on
Come Sail Away, san. Dennis DeYoung (The Grand Illusion, 1977)
Vaikka moni laskee Styxin AOR-yhtyeeksi, on se loppupeleissä paljon progressiivisempaa kuin AOR keskimäärin. Come Sail Away on hyvä tästä esimerkki puolivälissä tapahtuvan tyylivaihdoksen perusteella – ja lopussa viitatut avaruusalukset ovat nekin 1970-luvun progen heiniä.
Come Sail Away putoaa kuitenkin tähän samaan ”inspirational”-kategoriaan, sillä se julistaa vapautta. Mitä vapaus on? No, sillä ei ole väliä. Kaikki halutaan olla vapaita! Mikä olisikaan helpompaa markkinoitavaa työelämään asettuneille nuorille aikuisille kuin lapsuuden unelmien kaltainen idea vapaudesta? ”Virgin sea” -tyyliset ilmaisut korostavat nuoruuskaihoa kekseliäästi, vaikkakaan eivät kovin huomaamattomasti.
AOR menee myös lyyrisesti siitä, missä markkinarako on levein. Helposti nautittavaa musiikkia helposti nautittavilla sanoituksilla. Jo 1980-luvulta asti on ollut lisäksi selvää, että AOR on suunnattu edellisen vuosikymmenen nuorille: 1980-luvun yhtyeet käyttivät 1970-luvun kitaravetoisia soundeja, kun taas 1990-luvulla saatettiin jo turvautua männävuosikymmenen syntikkasoundeihin.
Eikä AOR-sapluuna tällä tapaa ole kadonnut minnekään. Vanhat parrat jatkavat tietysti samoilla linjoillaan, mutta esimerkiksi Audioslave on hyvä esimerkki uudenlaisesta AOR:ista. Supergroup, joka käytti hyväksi 1990-luvun alun grunge-soundia ja vetosikin hyvin entisiin 1990-luvun nuoriin. Eivätkä ne sanoituksetkaan nyt loputtoman kauas jääneet AOR-kliseistä.
Well I’ve been watchin’
While you been coughin
I’ve been drinking life
While you been nauseous
And so I drink to health
While you kill yourself
And I got just one thing
That I can offer
Go and save yourself
Take it out on me
Go and and save yourself
Take it out on me
Cochise, san. Chris Cornell (Audioslave, 2002)
AOR on melko keinotekoinen genre, eikä ole kovin helppoa määritellä, mitkä bändit ja kappaleet kuuluvat sen piiriin. Yksi helpoimmista tavoista on kuvitella South Parkin Eric Cartman laulamaan jotain kappaletta, sillä Cartman on sarjassa ja levyillä laulanut peräti kolmea tässäkin tekstissä mainittua biisiä. Jos biisi taittuu Cartmanilta, se on AOR:ia.