Eläkeläisten kiertueblogi, osa 2: ”Halonen avasi vesipullon, otti huikat ja tokaisi: ’Oli muuten ensimmäinen vesihuikka koko pätkällä'”

Kristian Voutilainen paljastaa humppahirmujen Euroopan-turneen loppupuolen koettelemukset.

Teksti ja kuvat: Kristian Voutilainen

Diudiu vaan kaikille Rumban nettisivulla maleksijoille. Humppakiertue on mennyt hyvin ja keikat vielä paremmin. Orkka on saavuttanut nimittäin huhtikuisen kiertueen aikana sellaisen taiteellisen sekä tieteellisen tason, että huh huh.

Keikat ovat olleet sekoitus timanttista ja kulkevaa humppausta, aitoa vaaran tunnetta sekä silkkaa riemua humpan taikamaailman elämänmenon parhaudesta. Kun koko monisatapäinen salillinen tanssaa suu vehnäsellä yhtä jalkaa humpan tahdissa, ei siinä itsekään jaksa enää ihan tyhjästä inistä.

Mutta sitten Lassi erehtyi Erlangenissa maistamaan vahingossa Äkä-Lientä. Juuri oltiin saatu humpat humpattua ja päälle syötyä kun kuoma huomasi yhtiön tarjoaman hupparinsa kadonneen. Normaalin hupparin sijaintia tiedustelevan kysymyksen sijaan kerkesivät Lassiterin huulilta lipsahtaa suutahdus, rähähdys ynnä karjahdus varkaan kiinnisaamiseksi, kunnes rytky jo löytyi ja koko juttu paljastui ihan harmittomaksi väärinkäsitykseksi. Naurettiinkin sille.

Muilta osin annan Erlangenin pysähdykselle kaksi tähteä (arvosteluasteikko: 2 tähteä=ihan hyvä, 1 tähti=ihan paska). Tavattiin Eläkeläisten aivan ensimmäisestä Saksan kiertueesta vuonna 1996 alkaen kuvioissa pyörineitä hyviä ystäviä, ryypättiin ja naurettiin. Ehdottomasti kotipitäjä meille täällä.

Halonen on kuumassa kiertuevireessä. Huhhahhei-porukoista ei tarvitse miestä kauaa etsiä ja seos on alkanut tungeksia kohti viinahissiä kellontarkasti joka ilta viimeistään puoli tuntia ennen lavalle astumista. Aamulla ja päivällä ukko kompensoi juomatonta seosta rahvaan ripulilla eli keskikaljalla.

Ankaralla eduscholla on myös hintansa: sienet, viski, hammasharja, uskovaiset, aamiainen, poliisi ja ihmisen paska väijyvät varomatonta humppamiestä joka nurkalla aiheuttaen hyvin helposti välittömän oksennusreaktion. Kevään uutuutena Leipzigissa oksetti myös kravatin solmiminen kaulaan ennen keikkaa. Yää! Byä! YÄ!

Kiertueen ensimmäisenä maanantaina vierailimme pitkästä aikaa Hollannissa. Vuosituhannen vaihteessa teimme maahan muutamia vaihtelevasti sujuneita iskuja, mutta tämänkertainen hankala viikonpäivä ja pitkä poissaolo eivät antaneet aihetta odottaa mitään mullistavaa kokemusta. Vaan toisinpa kävi.

Haarlemin Patronaat-klubille saapui satakunta humpan ystävää, jotka ainakaan reaktioista päätellen eivät näkemäänsä ja kuulemaansa joutuneet pettymään. Armoton humppaus, tanssaus ja hikoilu oli tosiasia koko parituntisen session ajan.

Muutama päivä myöhemmin Patronaatista otettiin yhteyttä keikka-agentuuriimme ja pyydettiin yhtyettä saapumaan uudelleen ensi tilassa. Puolityhjän salin lietsominen maanantai-iltana villiin humppakarnevaaliin oli tehnyt vaikutuksen.

Soitto kulkee ihan käsittämättömällä sykkeellä. En käsitä! Vaikka yksittäiset osaset ehkä välillä yskähtelevät, unohtelevat, sekoilevat tai ovat ihan vain lujassa kännissä, ei kokonaisuus hämmästy mistään tilanteesta vaan posottaa eteenpäin kuin juna routakeväisillä sivuraiteilla.

Tanssikansan villiä kiehumista keikoilla pitää varmaan verrata lähinnä joihinkin punkkipumppuihin ja niiden yleisön päättömään riehumiseen. Helvetin siistiä on sitä telkkuamista ja lavalta pää edellä yleisön käsien varaan heittäytymistä katsella. Aika monesti on kokeiltu crowdsurfingia eli lentämistä itsekin ja on ihan tajuttominta menoa se!

Maininnan arvoinen iltama oli myös Karlsruhessa, missä sijaitsevalla Substage-klubilla soitimme tasan kymmenettä kertaa. Mesta oli muuttanut suuren risteyksen alittavasta entisestä jalankulkutunnelista entiseen teollisuushalliin, joka toimikin tanssilavana suorastaan erinomaisesti. Kipinät vaan sinkoili kun 650 humpan ystävää pisti lapikasta lattiaan.

Edellisessä jaksossa kerroin Onni Variksen sähköviulusta, joka onkin päässyt sen jälkeen tositoimiin vaikka kuinka monesti. Käsittämätöntä on se, että Ona todella saa kepakosta irti aivan tunnistettavia melodioita. Ja riemua puolestaan ruokkii soitosta ja soittotekniikasta huokuva tuoreus ja raikkaus.

Münchenin Backstage-klubilla vedeltiin sen sijaan tällä kertaa lauantaina, eli ryyppypäivistä parhaimpana, usean aiemman kerran maanantain tai tiistain sijaan. Ollaan humpattu Backstagella ihan ereissä ja kahteen kertaan sittemmin muuttuneissa osoitteissa ensimmäisen kerran jo 1997, jolloin mestaan mahtui ja myös paikalle saapui kuutisensataa ihmistä. Ensimmäisiä isompia klubeja ja yleisöjä meille.

Humppafanit ovat matkustelleet suosikkiyhtyeensä perässä estottomasti yli valtiorajojen. Suomesta Münchenin, Wienin, Traunin ja Regensburgin keikkoja lennähti ryyppäämään Humpparetkut-ryhmittymä. Asiallisissa lentokapteenin hatuissa ja siisteissä liivipuvuissa taskumatteineen matkustanut retkue aiheutti vahvasti päihtyneinä mutta aina korrektisti käyttäytyen ihailua sekä yhtyeessä että alkuasukkaissa.

Aivan täysiä pisteitä retkut eivät tosin saaneet toiselta legendaariselta humppajugend-osastolta eli Puolan omalta Polish Humppa Teamilta. Puolalaiset valittelivat nimittäin maanantaina Traunissa, että suomalaiset alkavat hyytyä käsiin jo neljäntenä ryyppypäivänä. Omaan näköhavaintoon lavalta käsin perustuva arvaukseni kuitenkin on, että ihan hyvässä tuiskeessa siellä tanssilattialla humppasi niitä suomalaisiakin puku-ukkoja.

Lisäksi Wienissä oli jengiä Sveitsistä, Regensburgissa Unkarista ja varmaan muualla vielä muualtakin. Edellä mainittu Polish Humppa Team on ajanut joka kevät jollain vanhalla renun- tai opelinrämällä perässämme jo vuosikymmenen ajan useissa eri maissa, kertarysäyksellä tuhansia kilometrejä ja nukkuen samassa kotterossa tai siellä, minne on sattunut sammumaan. Uskomattomia ja ihan tajuttoman mukavia tyyppejä. Ja ihan sama koskee suomalaisia niin kuin kaikkia muitakin, mm. ties kuinka useaa Humppajugendin paikallisosastoa ympäri Euroopan.

Leipzigissa, Moritzbastein takahuoneessa, tapahtui näin: Halosen Petteri avasi vesipullon, otti huikat ja tokaisi ”jätkät, oli muuten ensimmäinen vesihuikka koko pätkällä”.

Tarkistuslaskennan jälkeen siinä vaiheessa tasan kaksi viikkoa kestäneen kiertueen saldoksi Haloselle kertyi huoltoasemalta ostettu jääteeputeli, huikka vettä sekä yhtenä aamuna kolme huikkaa mehua, jotka kaikki tulivat heti oksennuksena takaisin pihalle. Muilta osin kuoma veteli kierrosta läpi pelkästään huoltoasemien ja takahuoneiden kalja- ja viinaosaston valikoimilla. Kaksi tähteä.

Dresdenin soittopaikkana toimii yliopiston suuri sali tai oikeammin sen aulatilat kerrosta alempana. Monta kertaa ollaan käyty vetelemässä nimenomaan yläkerran muistaakseni noin 800 päätä vetävässä salissa ja hyvin on mennyt. Mutta sittemmin joku huomasi, että perkele, itäsaksalainenhan ei tajunnut aikanaan piirtää pömpeliin tarpeeksi poistumisteitä, eli verbotenit heti.

Eikä siinä mitään, varmaan ihan hyvä ja oikea ratkaisu. Mutta nyt jo toisena vuonna peräkkäin keikkapaikaksi oli valittu saman salin alakerran aula naulakkoineen, istuskeluryhmineen, betonipylväineen sun muine suolistoineen. Aulalla on korkeutta ehkä hikisesti kolme metriä, joten kovin korkeaa lavaa ei sinne voi rakentaa ennen kuin pelimannien päät jo puhkovat kattoasbestia.

Mutta siellä sitä vaan taas humpattiin. Porukkaa ihan helvetisti, kaikki vähintäänkin melkoisessa laitamyötäisessä ja ihan päättömästi riehuen nauttivat he suuresti humpasta. Jo heti ensimmäisistä kappaleista lähtien tuntui siltä, että tästä ei vittu tule yhtään mitään. Jostain takariveistä kumpuava valtava ihmisaalto heitteli eturivissä jumissa ähiseviä raukkoja kuin tulitikkuja pitkin salia ja vasten lavaa.

Jossain vaiheessa koko lava liikkui liukkaalla kivilattialla varmaan parikymmentä senttiä taaksepäin kun yleisömassa iskeytyi sen etureunaa vasten. Lavan molemmilla puolilla sijainneet, kolmijaloille nostetut pa:n mitkä lie sivuämyritkin kaatuivat kumpainenkin pitkin lattioita. Ihme, ettei kukaan jäänyt alle.

Vaikka alussa yhtyeen ehkä valtasikin epäusko, että eihän noille mahda mitään, tappavat vielä meidät, tajusimme onneksi lopulta olevamme voiton avaimien haltijoita. Hallussamme nimittäin oli ja on humpan uskomaton ja tajunpoistava supervoima, joka iskee riskimmänkin kaverin kädenkäänteessä kanveesiin.

Oltiin soitettu viisi kierrosta eli jotain puolisentoista tuntia ja tuli aika päättää, vieläkö jatketaan yhden kierroksen (kierros=lauluvuoro kerran jokaisella=5 kappaletta) verran vai joko annetaan armoa. Jengi alkoi olla jo todella puhki ja yltä päältä hiessä kun Onni tokaisi meille muille, jotta vittu tapetaan ne. Eli kuudes kierros käyntiin ja kehiin pelkkiä kaahausralleja.

Johan alkoi sakulialaisen hymy hyytyä kun piti riehua vielä melkein puoli tuntia lisää ja vieläpä aiempaakin kovalla raivolla. Paitsi että kun lopulta kahden tunnin ja kymmenen minuutin kuluttua keikan alusta soitot Pätä pätään lopetimme, ei porukka olisi vieläkään tahtonut meitä pois päästää. Lopetettiin silti. Jätettiin nälkäisiksi ensi kertaa varten.

Kiertueen päätösjuhlallisuudet juhlittiin perinteisin menoin Berliinissä sijaitsevalla Astra-klubilla. Tuhatkunta demppaajaa vetävä sali sijaitsee hienosti rempallaan olevalla alueella Warschauer Bahnhofin kyljessä. Hyvä kontrasti kun astuu suihkepullomaalausten aateloimasta urbaanista ghetosta sisään vanhanaikaiseen juhlasaliin parkettilattioineen. Tai en ole kyllä varma oliko siellä parkettia, mutta hyvin voisi olla. Joka tapauksessa sellainen arvokkaan oloinen paikka.

Vanhahtavan meiningin rinnalla Astrasta löytyvät kuitenkin viimeistä huutoa olevat humpantoistolaitteet ja laadukkain Hellesens-luokan valokalusto, joiden avustuksella Eläkeläisten humppashow välittyi tanssikansalle hienoimpine nyansseineen ja jylisevimpine huippukohtineen millintarkasti.

Ennakkoon lippuja oli myyty 900 ja loput varmaan ovelta, sillä sen verran täynnä paikka oli. Ja talon tekniikalle todellakin voi antaa kiitosta. Jos oli kuulemma salissa Sakarin hyvä säveliä sekoitella ja äänimaailma kohdillaan, oli se sitä lavallakin. Monitoripuikoissa hyöri talon oma häiskä, jolla todellakin oli homma hallussa. Nimi unohtui, valitan.

Viimeisen keikan jälkeen pientä gaalausta, sitten pikaisesti hotelille ja takaisin ulos naapurin ruoka- ja juopotteluravintolaan porukalla syömään mitalipihvit. Tilattiin helvetinmoiset alkuruuat, ainakin sata erilaista muhjua ja känttyä sekä päälle vielä mielettömimmät pääruuat. Kelpasi maha täynnä ja mieli hyvänä painua yöpuulle.

Paitsi hotellin aulabaarista piti vielä tilailla muutamat GT:t ja naukkailla niitä tupakoinnin säestyksellä sisäpihan terassilla. Kuvatkin otettiin ja päälle tietysti naurettiin. Niin kuin aina.

Tällaista ja monen muunkin laista oli humppakiertueella tänä vuonna. Eläkeläisillä tulee mittariin kesäkuussa kahdeksantoista vuotta, Saksaa ja muita ulkomaita on kierrelty kunnolla viisitoista vuotta ja vielä vaan meno maittaa.

Oikeastaan maittaa paremmin kuin koskaan aiemmin. Sekoilun ja musiikin balanssi on tässä sakissa vuosien varrella vaihdellut, tietynsuuruisten prosentti- sekä promillearvojen tuottaessa välillä melko poikkitaiteellistakin humppameininkiä.

Nykyisin kulutus on tietysti aika paljon huippuvuosista pienentynyt, mutta sopivissa olosuhteissa humppakone kulauttaa edelleen yhä kaiken sen mitä tankkiin kaadetaan. Se homma on meillä hallussa.

Mutta meillä on hallussa kyllä myös humpansoitto. Tämänhetkisellä iskulla ilkeää näyttäytyä ihan missä tahansa. Lumoava sekoitus kaaosta ja tiukkaa kuria.

Ja kaikki nuo menneet ja tulevat vuodet sekä seikkailut kulkevat mukana yhtyeen yhteisessä muistissa. Monet valokuvanomaisina välähdyksinä tai täydellisenä tyhjyytenä, mutta kulkevat silti. Tätä yhtyettä tai sen liikkeitä ei ole tarvinnut suunnitella, touhu on kehittynyt tällaiseksi itsestään. Ihmeellistä ja vitun siistiä.

Kristian Voutilainen
19.4.2011 Holwerd