Kolumni: Älä ruoki populistia!

Jami Järvinen löytää yhteneväisyyksiä nousevien poliitikkojen ja artistien välillä.

05.12.2014

Jossain murrosiän oivalluksessa pieni ihmistaimi huomaa, että hän viihtyy vallan hyvin toisten ihmisten edessä estradilla päästelemässä ääniä. Jos hän tekee sen kyllin taidokkaasti, muu ihmiskunta on valmis ottamaan huolehtiakseen hänen toimeentulostaan. Näin syntyvät taiteilijat ja poliitikot.

Nuori poliitikonalku ei aina välttämättä tiedä, mikä on hänen aatteensa. Ilmansuunnasta voi olla jotain hajua. Hän suuntaa oikealle tai vasemmalle sen mukaan, millainen yhteiskunnallinen epäoikeudenmukaisuus tuntuu voimakkaammin sytyttävän.

Broileri aloittaa kirjoittamalla blogin tai osallistumalla mielenosoitukseen. Hän liittyy sähköpostilistalle ja kiinnittää kansalaisjärjestön pinssin reppuunsa. Hän hioo taitojaan pikkukeikoilla, opiskelija- ja nuorisojärjestöissä sekä ammattiosastoissa, mutta etenee sinnikkäästi kohti julkista roolia. Maalissa häämöttää jokaisen poliitikon unelma, eduskunta.

Parlamenttiin ei silti pääse olemalla vain etevä politiikan taiteessa. Poliitikolla on oltava oma juttunsa: jokin, josta kansa on valmis maksamaan äänioikeudellaan. Jotain ainutlaatuista, mutta myös tuttua. Jotain, johon tarttua, mutta jolla voi myös erottautua muista.

Esimerkiksi leipäjono. Yksi huomaa leipäjonon ja alkaa vaatia perustuloa, jotta vapaaehtoistyöhön perustuvaa ruoanjakelua ei tarvittaisi. Toinen ajattelee samasta leipäjonosta, että ilmainen ruoka pitäisi kieltää, sillä se vain passivoi eikä tarjoa minkäänlaista kannustusta yrittäjyyteen. Kolmas ihastelee leipäjonon pikanttia rosoisuutta vaurastuvassa kaupunginosassa ja vastustaa siksi kahta edellistä. Jokaiselle poliittiselle avaukselle on ostajansa, tarvitaan vain osaava myyjä.

Muusikon kehitys on samanlainen – toki sillä erolla, ettei hän pohdi leipäjonoa vaan värjöttelee siinä.

Kuten poliitikko, myös muusikko aloittaa uransa haparoivin askelin. Aluksi hänellä on vain kiinnostus, sitten tekeminen ja esittäminen. Hän valitsee oman tyylinsä ja lajinsa niin kuin poliitikko – fiilispohjalta.

Kierrettyään maaseutubaarit ja limudiskot muusikko odottaa saavansa levytyssopimuksen, festarikeikkoja ja hitin valtakunnallisessa radioverkossa. Se on hänen eduskuntapaikkansa. Ei yksikään musiikintekijä tyydy loppuikäänsä coveroimaan Nirvanaa sporttibaarissa kaljapalkalla, jos on edes teoreettinen mahdollisuus päästä stadionille.

Tässä tulemme musiikin- ja politiikanteon yhteiseen kompastuskiveen. Ihmisen sisällä kytee ideologinen sanoma tai taiteellinen visio. Se pitäisi pukea muotoon, joka kiinnostaisi maksavaa asiakasta.

Suurin osa pyrkyreistä katoaa jälkiä jättämättä, koska pokka ei riitä. Jokaisessa sukupolvessa on vain muutama käsittämätön supertähti, joiden karisma riittää hurmaamaan nekin, joiden pitäisi kaiken järjen mukaan inhota heitä.

On sellaisia yhtyeitä kuin Ultra Bra ja PMMP tai poliitikkoja kuin Alexander Stubb ja Paavo Arhinmäki, jotka onnistuvat keräämään kiitokset tai ainakin tunnustuksen nuivemmaltakin yleisöltä. Paatuneet rocktoimittajat hehkuttavat Popstars-kisapudokkaita ikään kuin Elvis olisi lehahtanut Tavastian takahuoneeseen. Kymmenettuhannet stadilaiset äänestävät kansanedustajakseen vasemmistolaista törkyturpaa, vaikka tarjolla olisi pitkä rivi pörröisiä kokoomusmissejä. Sitä on menestys.

Se herättää ihailua ja kateutta. Ne ovat aivan hyväksyttäviä tunteita, mutta joskus menestys saa aikaan jotain paljon alhaisempaa. Se saa populistin nostamaan päätään ihmisessä, joka on siihen asti ollut aivan kunniallinen yksilö.

Tavalliset jakolinjat, vasen–oikea, edistyksellinen–perinteinen, liberaali–konservatiivi, lähtevät aina tekijästä itsestään. Huolimatta siitä, mitä itse kukin oikeaksi tuntee, taka-ajatuksena on antaa ihmisille sitä, mitä he tarvitsevat tai mitä he eivät vielä tiedä haluavansa.

Populismissa hylätään missio ja siitä tulee tarkoitus itsessään. Populisti tarjoaa äänestäjilleen tai yleisölleen vain sen, mitä hän kuvittelee näiden tahtovan. Se johtaa aina kulttuurin näivettymiseen.

Siitä seuraa ulkomaalaisvastaista puhetta, jossa varmuuden vuoksi vältetään b- ja d-konsonantteja. Ja siitä seuraa Haloo Helsingin tai Arttu Wiskarin koko tuotanto.

Kolumni on julkaistu Rumbassa 9/14.

Lisää luettavaa