Luputoni tavoittelee napakymppiä – lue haastattelu

Vilhelm Sjöström

Lupu Pitkänen haluaa yhdistää klubimusiikin suomidiskoon. Tanssimusiikkia tehdessään hän ei pelkää olevansa nolo.

Teksti: Juho Kankaanpää

Farkkutakkimiehiä tanssittaa. Luputonin musiikkivideolla psykedeeliset fraktaalikuviot salamoivat ja tuulikone puhaltaa hiuksia.

– Toivon, että musiikkimme herättäisi samanlaisen tunteen kuin katsoisi 1980-luvun Napakymppiä ja Kari Salmelaista vitsailemassa Kaitsulle, Lupu Pitkänen kuvailee.

Pitkänen ja Toni Aalto muodostavat elektronisen tanssiduon Luputonin, jonka toinen julkaisu Talopalo EP ilmestyi joulukuun alussa. Yhtyeen klubimusiikki edustaa 1990-luvun lopussa kukoistanutta filter housea. Daft Punkin kaltaiset yhtyeet yhdistivät tasaisesti jytisevän konerytmin päälle vanhoja diskomelodioita ja muita pop-lainoja. Lopputulos oli paikallaan junnaavaa, pinnallista ja hävyttömän groovaavaa.

Luputoni lainaa pätkiä ainoastaan 1980-lukulaisista suomalaisista diskovinyyleistä. Tyylilajille uskollisina kappaleet levytetään 1990-luvun laitteilla, eikä tietokoneen musiikkiohjelmia käytetä.

– Musiikin tekeminen etenee hitaasti, mutta se on osa tekemisen viehätystä. Rajoitteet ruokkivat luovuutta.

Luputonin kappaleet raikaavat Finnhitsin junttimelodioiden hengessä. Musiikkivideot jäljittelevät 1980-luvun VHS-kasettien suttuisuutta ja Rexonan deodoranttimainoksia.

Musiikkia kuunnellessa ei voi olla miettimättä, tekeekö yhtye pilkkaa tanssimusiikin yksinkertaisuudesta ja popin maneereista. Onko Pitkänen tosissaan lainkaan?

Lupu Pitkänen kieltää, että Luputoni tekisi ensisijaisesti kitschia tai huumorimusiikkia. Tanssimusiikki saa olla hauskaa, mutta naurattaminen ei ole itseisarvo.

– Konemusiikki on usein uskomattoman vakavaa. Monia asioita on kielletty, sillä uskottavuus täytyy säilyttää. Meillä on sen verran kokemusta ja ikää, että teemme nyt musiikkia ilman, että miettisimme, onko se noloa tai ironista.

Pitkäsen mielestä onnistuneimmillaan musiikki herättää kuulijassa samanlaisen liikkumisen nautinnon kuin hyppisi trampoliinilla. Kappaleen aikana on siirryttävä tunnetilasta toiseen.

– Tanssimusiikki on yksinkertaista ja perustuu toistoihin. Parhaimmillaan se johtaa siihen, että kuulija unohtaa itsensä ja ajantajun. On tärkeää, että kappaleessa on tarpeeksi bassoa ja että musiikki hyväilee kuulijaa.

Lupu Pitkänen tietää mistä puhuu. Hän löysi elektronisen musiikin yläasteella 1990-luvun alussa. Lukioikäisenä Pitkänen ystävystyi Toni Aallon kanssa, ja he ostivat yhteiset levysoittimet. Viikonloppuisin käytiin laittomissa teknoraveissa, joita kutsuttiin ”yöbileiksi”. Uusi vuosituhat ja yhtye Ural 13 Diktators vei Pitkäsen kiertueille Japaniin ja Saksaan.

– Meillä oli kymmenittäin ulkomaan keikkoja, eikä dj-harrastukselle ollut enää aikaa. Olin myymässä levyjäkin pois.

Nyt Ural 13 Diktators viettää hiljaiseloa, ja Lupu Pitkänen hahmottaa musiikkia jälleen tiskijukan näkökulmasta.

Mutta onko Luputoni vain haikailua takaisin 1990-luvun yöbileisiin? Pitkänen myöntää, että projekti on täynnä nostalgiaa, mutta ei pelkkä pastissi vanhasta. Musiikki on sekoitus monia eri
tyylejä ja aikakausia.

– Koetamme luoda aivan oman universumin.