Mysteeri nimeltä Vesku Loiri – Suuri suomalainen taiteilija vai yliarvostettu mylvijä? Keskustelemme aiheesta

Markus Paajala

Vain elämää -ohjelmassa mukana oleva Vesa-Matti Loiri on taiteilija, jota tuntuvat arvostavan kaikki suomalaiset ikään ja sukupuoleen katsomatta. Miksi? Tai tarkemmin ottaen: miksi kaikista Suomen lahjakkuuksista juuri Vesku on noussut kansalliseksi ikoniksi?

Rumban toimituspäällikkö Saku Schildt ja Episodi-lehden art directorina työskentelevä Vesku-fani Jesse Huusari pohtivat asiaa. Schildt ei aivan ymmärrä, miksi Loirin arvostus on kohonnut sellaisiin sfääreihin kuin on, ja Huusari puolestaan pitää asiaa täysin ymmärrettävänä ja hyväksyttävänä. Artikkelin työryhmään kuului myös toteutuksessa avustanut toimitusharjoittelija Hanna Karpio.

Keskustelu alkaa, popkornit esiin.

SS: ”Ehkä minun pitää perustella kantani ensin, kun olen tässä auttamatta haastajan asemassa. En varsinaisesti inhoa Veskua, mutta en suoraan sanottuna käsitä, miksi hänestä on kasvanut niin valtava ilmiö. Hänhän on suomalainen ikoni, jota katsotaan ylöspäin. Vesku ei voi tehdä mitään väärin – ei, vaikka hän pöllisi Johnny Cashin lanseeraaman levykonseptin, tekisi tökerön Uuno-elokuvan tai tulkitsisi pöyristyttävän pateettisesti runosävelmiä. Välillä tuntuu, että Vesku on sellainen Suomen kansan ylin ihanne: jos lapset kasvattaa oikein hyvin, niistä voi tulla isona superlahjakkaita veskuja.”

JH: ”Olen heti tuosta eri mieltä. Veskuhan on sössinyt yksityiselämänsä aika tehokkaasti melkein läpi elämänsä. On avioeroa, viinankäyttöä ja kaikenlaista ongelmaa. 1990-luvun loppupuolella Veskun ryyppääminen taisi mennä sellaiseksi, että se tuhosi jo terveyttä. Ei hän yksityishekilönä ole mitenkään palvonnan arvoinen. Veskussa on enemmän sitä, että hän on yhdenlainen oikean elämän Uuno Turhapuro. Kun toikkaroiva Uuno voi kohota vaikka tasavallan presidentiksi, voi Veskun kaltainen antisankari kohota arvostetuksi näyttelijäksi ja laulajaksi.”

SS: ”Suomalaiset tunnetusti rakastavat tällaista kärsivän taiteilijan myyttiä. Badding ja Olavi Virta ovat kansallissankareita osaksi traagisen tarinansa takia. Jos Somerjoki olisi selvinnyt tähän päivään asti hengissä, ei hänen tuotantonsa olisi läheskään niin rakastettua kuin nyt. Vesku on kuitenkin kohonnut tämänkin asetelman yläpuolelle: hän on saavuttanut jo eläessään sen aseman, mikä tavallisesti annetaan postuumisti traagisen elämän eläneille artisteille. Vertailen muuten Loiria usein Tapio Rautavaaraan. Molemmat ovat monilahjakkuuksia, mutta paperilla Tapsa oli Veskua paljon taitavampi. Paljon parempi laulaja ja urheilijanakin olympiamitalisti. Veskusta voi silti ennustaa vielä suurempaa legendaa kuin mitä Rautavaarasta on tullut. En tiedä, tapahtuuko tässä oikeus.”

JH: ”Vesku on paljon läheisempi hahmo. Lauloi Vesku sitten Eino Leinoa erikoisella äänellään tai näytteli se Speden komedioissa, siihen on paljon helpompi samaistua. Ja Rautavaaran aika oli kauan sitten.”

SS: ”Vesku-ilmiö olisikin helpompi ymmärtää, jos se rajoittuisi Veskun omaan ikäluokkaan, joka osti Eino Leino -levytykset tuoreeltaan ja näki Uunot elokuvateattereissa. Mutta Veskua arvostaa myös nuorempi sukupolvi, joka ei ollut syntynytkään silloin, kun nuoren Loirin tekemisiä seurattiin sensaatiolehdistössä. Kun Loiri lauloi covereita Provinssirockissa vuonna 2009, nuori yleisö oli ihan fiiliksissä. Silti kieltäydyn uskomasta, että moni nykypäivän parikymppinen kuuntelisi Leino-levysarjaa kotonaan ja herkistelisi, että onpa taiturimaista musiikkia. Ihailu liittyy paljon enemmän Loirin hahmoon, ja miksi juuri Loirista on kasvanut sellainen sukupolvi- ja sukupuolirajat ylittävä ikoni, sitä tässä ihmettelen.”

JH: ”No, minä olen 26-vuotias ja Vesku on minulle yksi kovimpia juttuja ikinä. Parikymppisenä tykittelin nimenomaan niitä Eino Leinoja kotona päivästä toiseen, tuoreempia levyjä myös. Olen nähnyt jokaisen Uuno-elokuvankin yli kymmenen kertaa. Enkä osaa vastata siihen, mikä siinä niin viehättää. Mutta kun Maikkari esittää vappuna vaikka Uuno armeijassa -elokuvan, se vetää vielä vuonna 2014 yli 300 000 katsojaa telkkarin ääreen, eikä niistä moni ollut olemassakaan vuonna 1984. Osaksi arvostus lienee periytynyt vanhemmilta, mutta ei minun porukoillani ole Veskun elokuvia tai levyjä.”

SS: ”Ja mikä niissä Uunoissa niin kiehtoo? Onhan niissä nokkelia kohtauksia, mutta ei Uuno-leffoja mitenkään suuriksi komediaelämyksiksi voi kuvailla.”

JH: ”Tuosta olen kyllä samaa mieltä, ettei yksikään Uuno-elokuva ole täyttä mittaansa briljantti. Kaikissa niissä on puolisen tuntia turhaa täytettä. Mutta jotain Veskun suorituksesta kertoo sekin, että esimerkiksi Peter von Bagh piti ymmärtääkseni Veskua yhtenä Suomen vahvimmista ja lahjakkaimmista näyttelijöistä. Tuollaiselta purkkaelokuvaa halveksuvalta kriitikolta tuo on paljon sanottu.”

SS: ”Tokkopa kukaan voi Veskun näyttelijänlahjoja kiistää, mutta kun eihän hän ole likimainkaan ainoa taitava suomalainen näyttelijä. Veskun ikäluokassa ovat vaikka Esko Salminen, Oiva Lohtander ja Sulevi Peltola, jotka kykenevät ihan yhtä sydämeenkäypiin suorituksiin kuin Loirikin. Miksi tässäkin seurassa Loiri on kansan mielessä oma lukunsa? Ehkä yksi syy on se tapa, miten Loiri tuli näyttämölle. Siis Pojat-elokuva (1962).”

JH: ”Se räjäytti kyllä pankin.”

SS: ”Se elokuva käsitteli oikeaan aikaan kansallista traumaa, ja erityisesti Veskun tähdittämä loppukohtaus porautui yhden sukupolven muistiin ikiajoiksi. Mutta eivät 1960-luvun asiat Veskun nykysuosiota millään tavalla selitä. Mitä hittirooleja Veskulla on kymmenissä elokuvissaan Uunon lisäksi ollut? Tai mikä oleellisempaa, mitkä ovat Veskun hittilevyt niistä 33 albumista, joilla hän on kansan tuntojen tulkitsijan arvonsa ansainnut? Voisin lyödä vetoa, että useimmat fanit tuntevat Loirin diskografiasta korkeintaan Eino Leino -levyt ja Johnny Cash -rippaukset.”

JH: ”Niinpä. Mutta vaikka niitä ei tuon enempää tuntisikaan, Veskun levyjä on pelkästään tällä vuosikymmenellä myyty jotain puolisen miljoonaa kappaletta. Sehän on 2010-luvulla ihan järjetön määrä. Mielestäni on aika kuvaavaa, ettei tähänkään keskusteluun saatu Veskun puolestapuhujaksi oikeaa musiikkitoimittajaa, vaikka musiikissa ei Veskulla ole Uuno-osastoa juuri ollenkaan. Tällainen arvostuksen puute on minulle käsittämätöntä, itse saan vaikkapa Se kuitenkin liikkuu -biisistä (1980) ihan mielettömät sävärit. Tässä kai on se tärkeä asia, miksi Veskusta on tullut ilmiö: tuskin kukaan suomalainen on onnistunut naurattamaan ja liikuttamaan yleisöä yhtä hyvin. Hän saa aikaan monenlaisia tunteita.”

SS: ”Tuo voi olla totta. Harva kykenee olemaan koomikko ja raskaiden tunteiden tulkki yhtä aikaa. Mutta lauluhommista vielä pitää sanoa, että Veskuhan on samanlainen laulaja kuin muutkin levyttäneet näyttelijät: hän on ennemmin tulkitsija kuin laulaja. Mutta Veskun tapauksessa se tulkinta menee tämän tästä ihan överiksi, superpateettiseksi. Jos jonkun laulajan yhteydessä voi käyttää ylitulkinta-moitetta, niin Veskun. Miksi se kuitenkin toimii suurelle yleisölle? Väitän, että jos joku tuntemattomampi laulaja mylvisi runobiisejä samalla tavalla, sitä osoiteltaisiin sormella.”

JH: ”Luulen, että Loirin heittäytymiskyky on vastaus tuohon. Ja onhan Suomessa paljon ylitulkitsevia pop- ja rocklaulajia Teemu Brunilasta ja Ville Valosta alkaen. Se mielletään ennemmin persoonalliseksi kuin huonoksi asiaksi.”

SS: ”Minusta ihmiset haluavat nähdä Veskussa jotain, mitä se ei välttämättä ole. Virallinen totuushan on, että Vesku on verraton monilahjakkuus, joka on kova urheilija, loistava näyttelijä ja suuri laulaja. Aina muistetaan esimerkiksi mainita, että Vesku on harrastanut nyrkkeilyä. Mutta Vesku treenasi sitä kai vain muutaman vuoden ja otti muutaman matsin. Nyrkkeilypiireissä sanotaan, että sitten voi kutsua itseään nyrkkeilijäksi, kun on ottanut ainakin 20 amatöörimatsia. 50 ottelun jälkeen on veteraani. Ihan asenteella Loiri kuulemma kehässä veti, mutta silti Veskun saavutukset ovat nyrkkeilyssä sellaiset, että aiheen painottaminen hänen yhteydessään on vähän väkinäistä. Tuntuu kaukaiselta, että jonkun pienemmän artistin yhteydessä aina mainittaisiin, että ’hän on muuten käynyt kolmissa painikisoissa’ tai ’hän on pelannut kolmosdivarissa futista’. Veskun nyrkkeilytausta on tuonut hänelle kuitenkin alan asiantuntijan maineen.”

JH: ”En minä ole kuullut Veskusta puhuttavan, että Vesku olisi kova nyrkkeilijä. Enemmän olen kuullut, että hän on pärjännyt aika hyvin kaikessa, mitä on kokeillut, mutta päällimmäiseksi hän on aina ollut näyttelijä ja laulaja. Eipä sitä ehdi treenata itseään jalkapallomaalivahdiksi, nyrkkeilijäksi tai biljardinpelaajaksi, jos tekee duunikseen parikymmentä Uuno-elokuvaa ja laulaa päälle. Tästä huolimatta Vesku on ilmeisesti ollut ihan lahjakas kaikissa noissa edellä mainituissa. Minua ei saisi nyrkkeilykehään, biljardissa olen ihan paska, laulan korkeintaan karaokessa ja näyttelijäksi minusta ei ikinä olisi. Siksi minun on helppo katsoa ylöspäin jotakuta, joka pokkana tekee noita kaikkia. Veskun sotkuiseen yksityiselämään sen sijaan voin samaistua, ja on hienoa, miten joku, joka sössii asiansa siinä missä muutkin, voi pystyä niin paljoon.”

SS: ”Vesku on siis samaan aikaan samaistuttava hahmo ja silti erikoislaatuisen kykenevä. Yleisöstä on mukavaa, että keskivertoa lahjakkaampi kaveri mokailee kuten kaikki muutkin.”

JS: ”Varmaan yleinen ajattelutapa. Kansainvälisestikin tuo pätee moneen isoon staraan.”

SS: ”Kansainvälisyydestä puheen ollen, minusta Vesku on oppikirjaesimerkki artistista, jota muut kuin suomalaiset eivät kuuna päivänä osaisi ymmärtää. Jos näytät jollekin amerikkalaiselle, englantilaiselle tai ranskalaiselle Veskun elokuvia ja soitat levyjä, niin nehän sehän pyörittelee päätään, että mitä helvettiä.”

JH: ”Totta, Veksu on suomalainen juttu. Mutta sehän on sama, että jos viet britin avantouinnille ja piiskaat sitä saunassa selkään, niin on se siitäkin ihmeissään. Ainoa maa Suomen lisäksi, jossa Vesku voisi olla kova juttu, on Venäjä. Siellähän on tehty esimerkiksi Uuno-henkisiä leffoja, Ville Haapasalokin on kunnostautunut niissä.”

SS: ”Aiemmin sanoin, että jos joku muu artisti vetäisi laulunsa Veskun malliin yltiöpateettiseksi, sille naurettaisiin. Sama pätee muihinkin Veskun uran osa-alueisiin. Katso vaikka tätä Johnny Cashilta pöllittyä Lappi-levysarjaa. Jos vaikka Lauri Tähkä olisi nyysinyt noin räikeästi jonkun ulkomaantähden lanseeraaman idean, sitä paheksuttaisiin. Veskun kohdalla kukaan ei kyseenalaistanut sitä mitenkään, korkeintaan joissain arvioissa mainittiin, että levyt kuulostavat Cashin viimeisiltä levytyksiltä. Eikä se jäänyt yhteen levyyn, vaan konseptia venytettiin väkisin monen albumin mittaiseksi. Ja albumien laatu tippui kuin lehmän häntä.”

JH: ”Todennäköisesti siitä ei etukäteen mietitty mitään sarjaa, mutta kun Ivalo myi niin hyvin, raha alkoi puhua. Mutta mitä väliä sillä on, että levyjen konsepti napattiin muualta? Kaikki ideathan on varastettu. Tuo on enemmän kriitikoiden ongelma, normaalia pulliaista ei asia kiinnosta. Ja Ivalo oli sellainen levy, että se toimi hyvin niillekin, joiden levyhyllyssä on enimmäkseen Eppu Normaalia ja Popedaa. Ivalon avulla sellainenkin kaveri saattoi löytää kulturellin puolensa. Samoin Eino Leino -levyjen ansiosta on joku varmasti innostunut lukemaan runon tai kaksi.”

SS: ”Konseptin pölliminen ei sinänsä ole niin paha, mutta ihmettelen sitä, miksi Veskulle annetaan anteeksi sellaiset ratkaisut, jotka voisivat räjähtää jonkun toisen artistin naamalle. Esimerkiksi rahastusmielessä tehty levysarjan väkinäinen venyttäminen.”

JH: ”Näin se vain menee. Jos Teemu Selänne tekee jotain typerää, se saa sen anteeksi helpommin kuin joku toinen jääkiekkoilija. Ansiot painaa, se on maailmassa fakta. Mutta tiedätkö, minun mielestäni Veskun arvostus on laskemassa. Kun katsoo vaikka ensimmäisen Vain elämää -jakson jälkeisiä reaktioita, minusta yleisimmät puheenaiheet olivat, että huomasitteko, miten vähän Vesku puhui siinä jaksossa. Että se on varmaan tosi huonossa hapessa, varmaan on jouduttu leikkaamaan tosi paljon pois. Tällainen olettamus heitettiin ihan tyhjästä, heti ajateltiin negatiivisen kautta.

SS: ”Ehkä tässä vastapuolet tulkitsevat toisiaan eri tavalla. Minulle Vain elämää -show’n uutisointi on ollut täynnä sitä Veskun kuvainpalvontaa. Minusta Loirin suosio pysyy järkähtämättömänä, vaikka se tekisi minkälaisia Kaksipäisen kotkan varjossa -leffankuvatuksia tai huonoja levyjä. Mutta arvostaako Loirin yleisö oikeastaan sitä taiteellista visiota, mikä Veskulla on? Kun olin katsomassa Hartwall-areenalla Loirin taiteilijanuran 50-vuotisjuhlakeikkaa, setti oli minusta ilahduttavan kokeileva ja rönsyilevä. Yksi seurueemme jäsen kuitenkin jälkikäteen manasi, että miksi se Vesku ei pistänyt bändiään järjestykseen. Hän olisi halunnut kuulla Lapin kesän ja muut standardit yllätyksettöminä yhteislauluversioina.”

JH: ”Kyllä sillekin keikalle varmaan meni monta tyyppiä, jotka ajattelevat, että onpa se Vesku kova jätkä, vaikka eivät omista yhtään miehen levyä. Sitten keikalla tuleekin yllätyksenä, kun repertuaarissa on erikoisempaa kamaa. Veskuhan on tehnyt tosi kokeellisia juttuja, se 4+20-debyytti oli tosi jännä albumi ja huilulla hän on soittanut vaikka mitä jazz-kikkailuja. Nuo taiteellisemmat jutut voivat olla yllättävän kova paikka selaisille, jotka ajattelevat Veskua vain kansantaiteilijana ja viihdyttäjänä.”

SS: ”Voiko tästä vetää johtopäätöksen, että se Vesku, jota julkisessa keskustelussa ihannoidaan, ei oikeastaan ole se henkilö nimeltä Vesa-Matti Loiri, joka elää keskuudessamme? Että se kansakunnan ikoni onkin haavekuva, ja tämä lihaa ja verta oleva Vesku Loiri on jotain muuta?”

JH: ”Kyllä minä tuon voin allekirjoittaa.”