Metallia ja hiphopia yhdistelleen Syvyys-esikoislevynsä alkuvuodesta julkaissut Pappi debytoi tänä viikonloppuna myös kirjailijana, kun saarnamiehen teos Rukoileva kädellinen ilmestyy. Kirjassaan Pappi käsittelee uskonnon kysymyksiä muun muassa erilaisten musiikkiesimerkkien avulla. Pappi valitsi Rumballe viisi mielestään vaikuttavinta uskontoa käsittelevää biisisitaattia.
Teksti: Pappi
5. RYTMIHÄIRIÖ: VAIN HENKISESTI SAIRAS IHMINEN USKOO JUMALAAN (Surmatyö, 1990)
”Vain henkisesti sairas ihminen uskoo jumalaan / Tunnustaa Jeesuksen omaksi vapahtajakseen / Uskot paskaan, pakenet todellisuutta / Rukoilet anteeksiantoa, mielikuvituksen tuotteita / Sinä aikuinen ihminen, uskot silmät pyöreinä jotain jeesus-satuja / Ja johdat harhaan lapsia”
Viittaan tähän tiukkaan ja tinkimättömään Rytmihäiriön biisiin heti Rukoilevan kädellisen johdannossa. Olen kirjoittanut käytännössä koko kirjan ankaran surmacore-sitaatin sivallukset selkäpiissäni: Uskonko minä paskaan, pakenenko minä todellisuutta? Monien näyttäisi tänä päivänä olevan aidosti ja aivan rehellisesti vaikea ymmärtää, miksi aikuinen ihminen uskoo Jumalaan tai ”jeesus-satuihin”. Minun taas on ollut vaikeampi ymmärtää, miksi aikuisen ihmisen on vaikea ymmärtää, miksi aikuinen ihminen uskoo Jumalaan. Ehkä kirjasta tuli jonkinlainen puolustuspuheenvuoro – tai vähintäänkin ensikäden opas ”henkisesti sairaan ihmisen” sielunmaisemaan.
4. ALABAMA 3: TOO SICK TO PRAY (La Peste, 2000)
”Don’t call the doctor / I’m gonna get better / Don’t run for the priest / I’m gonna find some faith / Just because I burned my Bible, baby / It don’t mean I’m too sick to pray”
The Sopranos -sarjan tunnusbiisinkin esittävä Alabama 3 tekee holtittoman viileää klubikantria. Tämä Too Sick to Pray –kappaleen kertosäe tiivistää ytimekkäästi ihmisen lajityypillisen taipumuksen rukoukseen. Rukous ei useinkaan ole sidoksissa dogmeihin tai oppijärjestelmiin. Saatamme rukoilla ”korkeampaa voimaa” tai ”itseämme suurempaa”. Olenkin taipuvainen määrittelemään uskonnon olemuksen varsin laajasti. Esimerkiksi Paul Tillichin sanoin ”olla uskonnollinen merkitsee elämäntarkoituksen intohimoista etsimistä ja avoimuutta sellaisillekin vastauksille, jotka syvästi järkyttävät meitä”. Rukous on siis yksi ihmisen keinoista hapuilla mieltä ja merkitystä olemassaolon ongelmaan, eikä sellaisen hapuilun tarve pala raamatun mukana.
3. 2PAC: ONLY GOD CAN JUDGE ME (All Eyez on Me, 1996)
”Only God can judge me now / Only God baby, nobody else, nobody else / All you other motherfuckers get out my business”
Nietzscheä ja Lutheria yhdistää käsittääkseni ainakin vakuuttuneisuus siitä, että elämä on väistämättä epäoikeudenmukaista. Siitä huolimatta luultavasti vain Luther olisi suostunut pitämään päällään paitaa, jollaisen näin viime kesänä kuntosalilla huomattavasti itseäni harteikkaamman herrashenkilön päällä. Ladonovimaista rintakehää halkoi teksti: ”Only God can judge me”. Se on mielestäni varsin ytimekäs nonkonformistin rukous.
2. KOTITEOLLISUUS: SOIN (Eevan perintö, 1999)
”Mistä tulee ihmisen kaiho / Mistä tulee pohjaton suru / Mistä tulee toivo siitä / että joskus näkisi Jumalan jota ei ole”
Kotiteollisuuden Eevan perintö on yksi kaikkien aikojen vaikuttavimpia kotimaisia pitkäsoittoja. Olen löytänyt Soin-kappaleesta paljon omia tuntojani: se yhdistää hengellistä kaipausta, ahdistunutta maskuliinisuutta, huutoa ja herkkyyttä tyrmääväksi iskuksi. Yksi yleisimpiä virheoletuksia uskosta lienee, että se olisi staattinen olotila – jotenkin säädettävissä päälle tai pois päältä. Arsin kirkkoherran dynaaminen näkemys 1800-luvulta tuntuu paljon todenmukaisemmalta: ”Oikea rukous on aina rukousta, joka syntyy epätoivosta ja toivosta.” Minulle tämä Kotiteollisuuden biisi soi juuri sellaista jännitettä.
1. CMX: PÄÄNSÄRKIJÄ (Isohaara, 2002)
”Tahdon elää, tahdon kuolla / Niin kuin olisi paikka tuolla / Hämärätaipaleen takana tuolla / Tähtien välissä, mahdoton saavuttaa”
Tämä ote CMX:n Päänsärkijä-kappaleesta on kirjan viimeisen luvun ”tunnussitaatti”. Olen kuljettanut näitä neljää riviä mielessäni vuosikausia. Ne ovat jo oikeastaan irronneet asiayhteydestään, muodostuneet omaksi kokonaisuudekseen. Minulle näihin riveihin tiivistyy kuolemankin rajan taakse kurkotteleva kaipaus – siis hurjapäinen ja hullu, kaikkia empiirisiä havaintoja uhmaava haave siitä, että tuntemattoman hämärätaipaleen takana olisi jotain kaunista. ”Tahdon”-sanat ovat hyvin oleellisia. Tietoteoreettisilta näkemyksiltäni olen sen verran postmodernisti, että epäilen vahvasti ”järjen” kykyä ratkaista nämä kysymykset jotenkin vastaansanomattomasti. Rukoileva kädellinen siis paitsi toivoo, myös tahtoo, että Jumala on olemassa, että elämä ei pääty kuolemaan, ja että lopulta rakkaus voittaa pelon. Sellaisen estetiikan valossa tahdon elää ja kuolla.