”The left wing’s broken and the right’s insane!” – Poliittista musiikkia vaalikuumeeseen

Tuukka Hämäläinen nappaa lyriikkablogissaan hampaisiinsa poliittiset lauluntekijät sanoituksineen.

Teksti: Tuukka Hämäläinen, kuva: Husto

The left wing’s broken and the right’s insane”, laulaa David Bowie kappaleessa Pretty Pink Rose, joka julkaistiin yhteisinglellä Adrian Belewin kanssa 1990. Lyhyt ilmaisu summaa nykyisen(kin) poliittisen tilanteen pirun ytimekkäästi. Presidentinvaalien huumassa luodaan katsaus poliittisen rock-lyriikkaan ja siihen, mitä rockarit itseasiassa sanovat yhteiskunnasta.

Come senators, congressmen
Please heed the call
Don’t stand in the doorway
Don’t block up the hall
For he that gets hurt
Will be he who has stalled
There’s a battle outside
And it is ragin’
It’ll soon shake your windows
And rattle your walls
For the times they are a-changin’.

The Times They Are a-Changin’, san. Bob Dylan (The Times They Are a-Changin’, 1964)

Rock on ollut poliittista vähintään 1960-luvulta lähtien, vaikka johan Eddie Cochranin Summertime Bluesissa yllytettiin nuorisoa marssimaan YK:ta vastaan. Vaikka rock-kaupallistui voimakkaasti 1960- ja 1970-luvuilla ja tuli täten osaksi ”systeemiä”, ei yhteiskuntakriittisyys kadonnut kokonaan missään vaiheessa. Onkin hauska huomata, että sellaiset jättihitit kuin Keep on Rockin’ in the Free World ja Born in the USA ovat nekin kriittisiä julistuksia.

I got in a little hometown jam
And so they put a rifle in my hands
Sent me off to Vietnam
To go and kill the yellow man

Born in the U.S.A., san. Bruce Springsteen (Born in the U.S.A., 1984)

Jo 1960-luvulta lähtien on ollut vakio sekin, että poliittinen tai poliittisesti värittynyt musiikki on yhteiskuntakriittistä ja etenkin Yhdysvallat joutuvat aina kritiikin kohteeksi. Terrori-iskut ja Irakin sota nostivat USA-kritiikin uudelleen muotiin 2000-luvun alussa, ja tätä linjaa ovat vetäneet kaikki System of a Downista Green Dayhin. 1990-luku oli ehkä tässä mielessä rauhallisempaa, mutta silloinkin osattiin. Silloin Rage Against the Machine tarjoili kenties kaikkein kärkevintä ja julistuksellisinta lyriikkaa.

Movements come and movements go
Leaders speak, movements cease
When their heads are flown
’Cause all these punks
Got bullets in their heads
Departments of police, the judges, the feds
Networks at work, keepin’ people calm
You know they went after King
When he spoke out on Vietnam
He turned the power to the have-nots
And then came the shot

Wake Up, san. Zack de la Rocha (Rage Against the Machine, 1992)

Rage Against the Machinesta pääsee nopeasti rappiin. Rap-musiikki on lähtökohtaisesti poliittista, sillä se on syntynyt kaduilla, vähätuloisen luokan tarpeesta saada äänensä kuuluville. Suomiräppäritkin ovat voittopuolisesti vetäneet kovaa linjaa tässä suhteessa. Vuonna 2010 Paleface sai runsaasti huomiota Helsinki Shanri–La-albumillaan, joka kritisoi hyvinkin yksityiskohtaisesti suomalaista poliittista tilannetta.

Maamme maahanmuuttopolitiikka kusee omaan nilkkaan
jos Timo Soinin traumat takaa äänestyksen vilkkaan
hurahuhhahhei, oikeistopopulistit
Halme, Halla-Aho, Jörg Haider, Ku Klux Klan

Sekos AD/HD-instituutin aivosähköposti
kun Pekka-Eric Auvinen kakskakkosensa osti
hurahuhhahhei, Holmlundin haulikoille
lahtas Kauhajoen Matti toistakymmentä

Helsinki Shangri-La, san. Paleface (Helsinki Shangri-La, 2010)

On sitä Suomessa kyllä ennenkin osattu. 1970-luku esitetään usein erittäin poliittisena aikana. Vaikka se oli paljon muutakin, osattiin silloin ainakin politisoida joka ikinen asia. Hectorin Sarjakuva-rock on tästä parhaita esimerkkejä ja mies on itsekin vitsaillut keikalla Aku Ankan politisoinnista. Eipä sillä, eikös äärivasemmisto tulkinnut jo aikaa sitten Akun olevan kapitalistien propagandaa?

Kun Roope on kuollut, ken saakaan sen kaiken?
Nuo pankit ja tehtaat, sen pääoman kaiken?
On Akkari työtön, se päivät vain makaa.
Tuo seikkailu yötön, Iines pyrstöään jakaa!
Ankkalinnan hinnan määrää C.I.A.!

Hei lue taas Ankkaa, mami,
Kun F.B.I. lahjoo Hessun.
On elämä rankkaa, mami.
Voi kuinka käy Jaskan ja Ressun?
Mustanaamio jäi naamiaisiin,
Intin viihdejoukkoon RinTinTin.

Sarjakuva-rock, san. Hector (Hectorock I, 1974)

1970- ja 1980-lukujen vaihteessa politiikka oli siirtynyt punkin pelikentäksi, missä joko ironisoitiin tai karjuttiin naama punaisena. Näistä ensimmäistä edusti Eppu Normaali esimerkiksi kappaleessa Suomi-ilmiö.

Voiko täydellisyyttä olla olemassa missään muodossa?
Totta toki muun muassa Olkiluodossa
Ei mikään oo niin viisas kuin insinööri
on täydellisiä
joka nippeli ja rööri

Uraani halkeaa
ja tuottaa lamppuun valkeaa
mutta millään muilla mailla
kuin Suomella se ei oo riskiä vailla

Suomi-ilmiö, san. Mikko Saarela (Akun tehdas, 1980)

1980-luvun HC-punk, josta parhaiten tunnetaan KTMK ja Terveet Kädet sekä pitkälle ponnistaneet CMX ja YUP, oli sekin poliittisesti latautunutta räyhäämistä. Vaikka kritiikki ei ollut aina kovin kypsää, ei aggressiivinen ulosanti jättänyt arvailun varaa. CMX tributoi hienosti 1980-luvun meininkiä 2008 julkaistulla HC-EP:llä.

Riittäneekö sekään vielä todistajanlausunnoksi
teille arkkitolvanoille, että meitä viedään pian
halkopinon täytteheksi, kompostiksi, lannoitteeksi
öljyn vuosimiljoonien päästä vasta valmiin vierteeksi

Kansalaiset, san. A. W. Yrjänä (HC-EP, 2008)

Erityisen kiinnostava piirre poliittisessa musiikissa on se, että yhteiskuntakritiikki jää yleensä huonosti olevien asioiden luettelemiseksi. Harvoissa kappaleissa sanotaan sanaakaan siitä, kuinka asioiden pitäisi olla. Vaikka vapaa vasemmistolainen, tasa-arvoinen ja hyväksyvä hyvinvointiyhteiskunta on usein implisiittisesti läsnä, muuttuu esimerkiksi demokratian kritisointi helposti tyhjänjauhamiseksi, jollei esitetä jotakin selkeää vaihtoehtoa. Mutta mikä hitto sekin sitten olisi?

Pitäkää ihmisoikeuksien puolta
Pitäkää toisistanne hyvää huolta
Pitäkää ihmisoikeuksien puolta
Pitäkää pienemmistänne hyvää huolta
Jos sä hymyilet maailmalle
maailma hymyilee sinulle

Maailma, san. Herra Ylppö (Salama, 2009)

Nyt kun kaikki muusikot ovat nousseet barrikadeille Pekka Haaviston kampanjan tueksi, heräsi mielessä surkuhupaisa ajatus: mahtaa oikeistolaisia ärsyttää, että melkein kaikki musiikki on kallellaan vasemmalle. Mitä kokoomuslaiset kuuntelevat Ipodeistaan?

There is nothing quite as wonderful as money.
There is nothing quite as beautiful as cash.
Some people say it’s folly,
But I’d rather have the lolly.
With money you can make a splash.

You can keep your Marxist ways,
For it’s only just a phase,
For it’s money, money, money makes the world go ’round.

Money Song, san. Eric Idle? (mm. Monty Python’s Previous Record, 1972)