John McGregorin tänään julkaisema Mustalaisten tanssi -kappale sai Jean Ramsayn pohtimaan niitä syitä, miksi ulkopuolisuutta käsittelevän biisin sanoma on viimepäiväisten tapahtumien myötä jälleen äärimmäisen merkittävä.
Teksti: Jean Ramsay
Viime päivinä tapahtunut rasisminvastainen liikehdintä ja tälle päivälle järjestetty mielenosoitus palauttivat mieleeni kohtaamisen kolmen vuoden takaa. Olin mennyt keikalle kuuntelemaan John McGregorin uusia kappaleita, ja yksi niistä osui maaliin muita syvemmin.
Siinä John lauloi muukalaisuudesta, ulkopuolisuudesta, siitä miten tulee tuntemattomasta vielä tuntemattomanpaan laivan kyydistä, hautaa vanhan elämän aloittaakseen uuden. John laulaa siinä omista kokemuksistaan, uusille asioille avautumisesta,
Kappale sivua ylösnousemustematiikkaa, mutta siitähän tässä pohjimmiltaan on jokaisen vanhan elämänsä taakse jättäneen kohdalla kysymys: uudesta elämästä, uudesta alusta.
“Koen, että meillä kaikilla on mahdollisuus sen kaltaiseen ylösnousemukseen, jokaisessa hetkessä. Nousta lähtökohtiemme yläpuolelle ja oppia. Kohdata pelkomme ja jatkaa”, John analysoi kappaleensa teemoja.
John haluaa myös tähdentää, ettei halua olla ketään vastaan. Hänen kappalensa ei ole vastalause, vaan se on kutsu tanssiin, kutsu osallistumiseen ja keskusteluun ja toistemme aitoon kohtaamiseen. Kutsu tarttua vierasta ja tuntematonta kädestä ja tarjota mahdollisuuden tutustua tähän, kuunnella ja oppia samalla jotain itsestään.
Otin yhteyttä Johniin, ja keskustelumme pohjalta hän päätyi julkaisemaan kappaleen mielenosoituksen alla Soundcloud-sivullaan. Julkaisen alla lainauksen vuonna 2012 kirjoittamastani alkuperäisestä jutusta, missä käsitellään kyseistä Mustalaisten tanssi -kappaletta. Kappale on kuunneltavissa tekstin lopusta.
——————–
“Etenkin eräs uusi laulu saa höristämään korviaan, sillä McGregor puhuu siinä tämän ajan tapahtumista tämän ajan sanoin. Hätkähdyttävän suorin termein.
Kappale on nimeltään Mustalaisten tanssi, ja sen sisällä on pari ristiävää teemaa, jotka kuitenkin loppupeleissä tukevat toisiaan. Tavallaan McGregor jatkaa siinä jo Kasparin lyriikoissa käsiteltyä feeniksmäisen ylösnousemuksen tematiikkaa, mutta nyt siihen liittyy muukalaisuuden käsite, näkyväksi tuleminen uudenlaisessa tilanteessa. Lähteminen ja tuleminen, kuolema ja ylösnousemus.
Ensimmäisessä säkeistössä kertoja hautaa edellisen elämänsä, kuuntelee kun hiekka ropisee arkun kanteen. Lippu nostetaan salkoon ja laulut lauletaan.
Vai ovatko ne sittenkin matkalippuja jotka nostetaan tiskiltä? Mitä pidemmälle kappale menee, sitä selkeämmin paljastuu, että kertoja on joku, joka on joutunut jättämään kotinsa ja löytämään itsensä aivan uudenlaisesta tilanteesta. Kertosäe avaa yhteydet moneen suuntaan: “Tuntemattomasta / Olemme kutsun kuulleet / Tuntemattomasta / Olemme tänne tulleet / Ota kädestä kiinni kun / Mustalainen tanssii”.
“Mustalainen“. Lauluntekijän valitsema termi on mielenkiintoinen, ja nerokas.
Jos ajattelemme pari vuosikymmentä taaksepäin, olivat mustalaiset Suomessa niitä selkeimpiä rasismin maalitauluja, aina duunarien taukohuoneista ja kotiäitien pesutuvista Pulttiboisin sketsihuumoria myöten. Mustalaisia pelättiin ja halveksuttiin, heillä peloiteltiin lapsia. Tämä kulttuurisesti hyväksytty mustalaisviha on omalla tavallaan nykyisen maahanmuuttokriittisyyden taustalla, sen pahan siemenen kukinto. Paradoksi on toki se, että kun ajattelee pari kolme vuosikymmentä siitäkin taaksepäin, ovat mustalaiset juutalaisten ohelle se toiseksi vainotuin kansanosa, jota keskitysleirien uuneissa poltetaan.
“Mustalainen”. Jos sana sisältää määreen “musta”, ja venyy sen kautta tähän päivään ja sen ennakkoluuloihin. Mustalaisesta ei ole pitkä matka “mutiaiseen”, “muukalaiseen”. Samaa sakkia kaikki. Musta mikä musta. Muukalainen mikä muukalainen.
Mikä nimi se McGregorkin oikein on?
“Olen peruskansalainen / aivan tavallinen / silti kun soittaa kerran saan / Ja turhat puheet jätän taa / Joo, minä lähden laulamaan“, laulaa McGregor. Sana “perus” särähtää korvaan, eikä sattumalta. McGregor taiteilee tietoisesti käsitteiden välisellä vaijerilla, niinkun taiteilijan pitää. McGregor riuhtaisee termin pois Persujen käsistä, ja sanoo itse olevansa “peruskansalainen”. Soveltaa sitä jokaiseen afrikkalaiseen, joka bussejamme ajaa tai Lähi-idästä tulleeseen, joka pizzojamme paistaa. Jättää turhat puheet taa, ja keskittyy työhönsä: lähtee laulamaan.
Tämä on vahvaa tekstiä. Se, että McGregor kääntää vihapuheet lauluksi ja tanssiksi, on kenties vielä rohkeampaa kuin hänen ensilevyjensä lapsenomainen animismi. McGregor, tietoisena omasta muukalaisuudestaan suomalaisen äidin ja englantilaisen isän poikana, ojentaa käden ja pyytää tanssiin. Kääntää toisen posken poliittisessa ilmastossa, jossa pizzerian työntekijän ampuneelle miehelle ehdotetaan “leikkisästi” mitalia sosiaalisessa mediassa, vielä vaalivoiton saaneen puolueen paikallisjäsenen toimesta.
Julia Kristeva on kirjoittanut, että todellisen muutoksen jossain kulttuurikentässä saa aikaan vain ihminen, joka tulee tuon kulttuurikentän ulkopuolelta; oppii sen lait ja säännöt, mutta pystyy muuttamaan niitä, koska on nähnyt ja kokenut ne ulkopuolisena, muukalaisena.
Siksi meidän tulevaisuutemme ja toivomme on McGregorin kaltaisten muukalaisten käsissä. Ihmisten, joiden koti ei ole missään, mutta jotka ovat päättäneet olosuhteidensa pakottamana asua meidän keskellämme. Eräänlaisten nykypäivän mustalaisten, jos asiaa oikein ajattelee. Kun kysyn McGregorilta asiasta, kertoo hän aihetta sivuavan anekdootin. Kävellessään lapsena suomalaisen äitinsä kanssa Porissa oli McGregor kohdannut mustalaisia, jotka olivat kohdelleet häntä kuin omaansa. Kehuneet hänen äidilleen pojan tummaa tukkaa ja ruskeita silmiä. Ojentaneet hänelle käden, taputtaneet päähän. Tunnistaneet toisen muukalaisen.
Nyt hän ojentaa sinulle kättään. Tartu siihen. Tartu ja kuuntele.”
——————–