”Tin Roof on pitkien katseiden levy – sellainen, jonka aikana mieli liikahtaa ja päätöksiä tehdään, mutta kukaan ei sano sanaakaan. Juhlat jatkuvat näennäisen ennallaan”, Anna Brotkin kirjoittaa arviossaan.
Arvio on julkaistu Rumbassa 10/14.
Aino Venna: Tin Roof
Stupido
Nimibiisi Tin Roof on täynnä seksiä ja tukahdutettua vaaran tunnetta. Kuten moni muukin Vennan biiseistä, se voisi hyvin soida elokuvassa. Sitä seuraava, levyn helmiin kuuluva I Forgot You jatkaa jazziin päin kallellaan olevaa linjaa.
Woman on Horizon edustaa levyn pidättyväistä ja viipyilevää tunnelmaa hyvin. Tin Roof on pitkien katseiden levy – sellainen, jonka aikana mieli liikahtaa ja päätöksiä tehdään, mutta kukaan ei sano sanaakaan. Juhlat jatkuvat näennäisen ennallaan.
Jos jonkun mielestä Marlene-debyytillä menneisyyden vaikutteet kuuluivat välillä turhankin alleviivattuna, ovat ne nyt orgaaninen osa Aino Vennan ilmaisua. Melodinen täysosuma They Have Escaped ja levyn avausbiisi Mockingbird edustavat ajattomuutta, ei retroa tai menneiden ihailua.
Kokonaisuus on täynnä kaihoa ja odotusta. Missään vaiheessa ei äidytä tanssimaan, ei ainakaan olkiin nojailua enempää. Esikoislevyn riehakkaita hetkiä ei ole. Pinnan alla kytee, mutta mitään ei tule ulos.
Juuri tässä on Vennan vahvuus: annostelu on kohdillaan. Kuulijalle annetaan juuri sen verran kuin tarvitaan, ei yhtään enempää. Paikoittain Vennan ääntäminen särähtelee korvaan, mutta sekin istuu levyn maailmaan.
Aino Venna ammentaa chansonista, jazzista ja menneiden vuosikymmenten rockballadeista. Tällaisesta syntyisi helposti pelkkää ruotsinlaivajazzia, mutta Venna bändeineen tietää, mitä tekee.
Keikkailun myötä kasvanut itsevarmuus tekee Tin Roofista koukuttavan levyn, jonka ääreen on palattava kerta toisensa jälkeen. Se on kuin rakastaja, jonka yrittää monta kertaa jättää mutta jonka sänkyyn palaa. Ai miksi? Koska se tuntuu niin oikealta.
Anna Brotkin