Löysää surun vääntöä.
Tiedän, että tunnelmametallin ystävät muiluttavat minut tästä hyvästä sumuisen metsän laitaan, mutta Hindsight on kyllä aivan hirveää hiimailua.
Anathema on niitä bändejä, joka ei ole tekemisissään puolivillaisuuksiin sortunut. Jokainen vuonna 1993 julkaistun ensilevynsä, aikansa merkkiteokseksi nousseen Serenadesin jälkeinen tuotos on esitellyt yhtyeestä uuden, kiinnostavan puolen. Yhtyeellä on kyky olla sortumatta kaavamaisuuteen, uskallus kikkailemattomaan kokeilevuuteen. Siksi onkin sääli, että nyt julkaistava levy on läjä löysästi esitettyjä puoliakustisia versioita vanhoista, alkuperäisesityksinä maailmaa muuttaneista kappaleistaan.
Toivottavasti tulevalla Horizons-albumilla jaksetaan taas oivaltaa. Edellisestä studiolevystä on kulunut jo viisi vuotta. Siksi Hindsightin kaltaista ajanpeluulevyä ei enää sulata.