”Nick Caven ja Brian Enon ylistämä lontoolaistulokas lunastaa lupaukset”, kehuu Antti Lähde BBC:n Sound of 2011 -listalle nostetun naisartistin debyyttiä.
Teksti: Antti Lähde, kuva: Domino
Anna Calvi
Anna Calvi
Domino
Anna Calvi on ensimmäinen artisti hetkeen, josta tekee mieli käyttää David Bowielle varattua adjektiivia “kameleonttimainen”.
Osassa Calvista otetuista valokuvista poseeraa shelbylynnemäiseksi stailattu superblondi kuohkeine permanentteineen, kun taas konserttiotoksissa laulajatar muistuttaa kalpeine ihoineen, terävine nenineen ja kapeine, punattuine huulineen nutturapäiseksi luokanopettajaksi naamioitua The Cranberriesin Dolores O’Riordenia.
Kun Calvin ensimmäinen julkaisu vieläpä oli flamencolla maustettu versio Frankie Lainen Jezebel-humpasta (1951), häneen ei voinut suhtautua kuin epäluuloisesti: onko lontoolainen vain muodon hallitseva estetiikkafriikki vai löytyykö kaikkien tyylikokeiluiden takaa ihan oikea artisti?
Anna Calvin johtaman Anna Calvi -yhtyeen Anna Calvi -albumi on onneksi erittäin hyvä, lähes erinomainen.
Calvi kierrättää, luo vanhasta uutta. Hän anastaa ideansa kirpputorien, kabareen ja kurtisaanien resuisesta romantiikasta, menneisyydestä, David Lynchin Amerikasta ja Edith Piafin Euroopasta. Vintage- ja trash-kulttuurin ystäville tämä jo riittäisi, mutta Calvin tien suuren yleisön sydämeen raivaa hänen taitonsa kirjoittaa kiinnostavia kappaleita ja esittää ne dynaamisella, itselleen luontevalla tavalla.
Lontoolaisen esikoisalbumi käynnistyy Rider to the Sealla, vellovaksi äänimyrskyksi paisuvalla instrumentaalilla, jolla Calvi tekee kunniaa Django Reinhardtin kaltaisille kitaristiesikuvilleen.
Perään kuultava No More Words on levyn vahvin kappale, jossa Calvin notkea ääni pääsee erinomaisesti oikeuksiinsa. Jos ja kun laulajatarta täytyy jossain kohtaa arviota verrata PJ Harveyyn (jonka luottomies Rob Ellis on ollut tuottamassa levyä), niin tehtäköön se sitten tämän hauraanvoimakkaan mestariteoksen kohdalla.
Kolmantena kuultava Desire ja levyn loppupuolelle säästelty Blackout ovat levyn suoraviivaisimmat kappaleet. Ne tuovat eeppisellä mutta inhimillisellä indierockillaan mieleen maanmainion British Sea Powerin ja tuovat levylle tarpeellista ryhdikkyyttä.
Aivan kaikessa Calvi ei esikoisalbumillaan onnistu. Suzanne and I -kappaleessa hän yrittää kompensoida äänellään sävellyksen keskinkertaisuutta, ja homma on karahtaa kiville. I’ll Be Your Man meinaa puolestaan lipsahtaa Vaya Con Diosin laimean euroiskelmän puolelle, mutta jälleen karikoista selvitään. Levyn ainoaksi pohjakosketuksi jääkin mitäänsanomaton Morning Light.
Anna Calvi valittiin hiljattain The BBC Sound of 2011 -listalle viidentoista artistitulokkaan joukkoon. On aivan mahdollista, että joukossa on neljätoista häntä lahjattomampaa.
Arvio on julkaistu Rumbassa 1/11