Niin, miksipä rikkoa kaavaa, jolla tienaa 200 tonnia vuodessa?
Apulannan uudessa levyssä on erikoinen ulkomusiikillinen yksityiskohta. Kansivihon takakannessa selitellään vihkoon painettujen laulunsanojen suttuista ulkoasua. Sehän johtuu siitä, että tekstit on skannattu suoraan sanoittaja Toni Wirtasen muistivihosta. Näin haluttiin avata Apulannan maailmaa sellaisesta kulmasta, jota kuulijoille ei ole vielä näytetty.
Ihan kivaa, mutta kiinnostavampaa olisi ollut selitys tasapaksuudelle Apulannan viime vuosien tuotannossa.
Singlehitit, kuten Vasten mun kasvojani, Viisaus ei asu meissä ja Koneeseen kadonnut, ovat kuin johdoksia samasta mahtipontisesta, molli-iskelmällisestä laulumelodiasta. Saman pohjakaavan sävelet laitetaan uuteen järjestykseen ja soitetaan taustalle samanlaisia alavireisiä heviriffejä. Kas siinäpä taas ”uusi” hitti.
Riffit kulkevat tarkasti ja tukevasti, mutta lopputuote on niin teollinen, että se ei enää kuulosta soitolta. Nykymuodossaan yhtyeen synkkä ja hiottu nu metal -möyrintä kuulostaa siltä kuin soittamisen riemu olisi vaihtunut tuottamisen riemuun.
Kuutio-levystä täytyy sanoa, että eivät kaikki Apulannan uudet biisit ole tuollaisia. Ne viime vuosien radiohitit eivät vain ole houkutelleet perehtymään albumeihin sen enempää. Apulannan kolmen ensimmäisen albumin grungepunk taisi olla parasta, mitä suomirockissa tapahtui 1990-luvun puolivälissä. Ja muutamassa Kuution raidassa on tervetulleita kaikuja noilta levyiltä.
Esimerkiksi Freestylemeikit olisi kevyemmin soitettuna sopinut loistavalle Ehjä-albumille. Levyn nimibiisi kuulostaa särövalliensa takana vieläkin paremman Attack of the A.L. People -debyytin letkeältä purkkapunkilta.
Harmillisen moni biisi kierrättää sitä viime vuosilta tuttua mollikaavaa, mutta kaavaa on myös hajotettu paikoin toimivilla ratkaisuilla. Biisissä Elämänviiva riffitellään Lordin malliin, osa Freestylemeikeistä kuulostaa uudelta The Rasmukselta, Airut käyttäytyy niin kuin luulisi olevansa CMX:ää.
Wirtasen sanoitukset kuulostavat nykyään lyriikalta yhtä paljon kuin tämä arvio. Esimerkiksi, näin lauletaan Kuutiossa: ”Haluaisin olla pelkkää fysiikkaa, koska silloin lainalaisuudet pätisi jokaiseen pintaan, jotka nyt vellovat, mut jostain muhun on pesiytynyt tunnetta, joka tekee kaikkensa, jotta ne pilarit taittuu muotoon sulaneelta näyttävään.”
Sanoitukset ovat kuin 19-vuotiaan filosofinalun pilvessä luonnosteltuja maailmantulkintoja, joita ei ole tarkoitettu laulettaviksi. Tekstit vievät musiikkia poispäin musiikista, johonkin aivan muualle. Tämä ei ole pelkästään huono asia. Vaikka Apulanta toistaa itseään, se ei kuulosta liikaa keneltäkään muulta, ja Wirtasen sanoitukset vaikuttavat tähän tuntuvasti.
Onneksi päätösbiisi Kirous on kuitenkin musiikkia sanan myönteisessä merkityksissä. Kappale naittaa Opethin mustan melankolian Von Hertzen Brothersin pikkusinfoniseen ylvästelyyn – ja jättää levystä mukiinmenevän jälkimaun.