”Likimain kenen tahansa muun tuotoksena – saati debyyttilevynä – Reflektor olisi tapaus”, kirjoittaa Aleksi Kinnunen arviossaan. Seuraava sana on kuitenkin ”mutta”.
Teksti: Aleksi Kinnunen
Arcade Fire: Reflektor
Merge
Palkitseva indiejärkäle.
Arcade Fire on tärkeä bändi. Funeral (2004) ja The Suburbs (2010) ovat huikeita, ikuisten kappaleiden lävistämiä, elämää suurempia levyjä. Neon Bible (2007) oli hieno yritys luoda jotain elämää suurempaa, mystistä ja myyttistä.
Yhtye on mystiikan jäljillä myös tällä neljännellä albumillaan. Hylätyssä kirkossa äänitetyllä Neon Biblella, jonka konsertteja ja levynkansia koristi kuva neonputkiraamatusta, kappaleet saivat nimiä kuten ”musta peili”, ”musta aalto, pahat vibat”, ”kaivo ja majakka”, ”väliintulo” ja ”ruumiini on häkki”. Synkeän sekstetin konserttien projisoinneissa esiintyi hurmoshenkinen lapsisaarnaaja, ja lavan taustalla häämöttivät pahaenteiset kirkkourut.
Siksi ei suuremmin yllättänyt, kun muutamia viikkoja ennen syksyn ja ehkä koko vuoden odotetuimman kitara-indielevyn julkaisua Helsingin Iso Roobertinkadun asfalttiin ilmestyi liidulla piirretty pyöreä Reflektor-kuvio, kuin saatanallinen pentagrammi tai stigma.
Saimme lukea netistä, kuinka merkkejä ilmestyi eri puolille maailmaa mitä ihmeellisimpiin paikkoihin. Muutamissa kaupungeissa nähtiin keikkajulisteita, joissa kerrottiin kasvottomaksi leikatun The Reflektors -nimisen yhtyeen tulevista esiintymisistä. Yhtye taisi olla hyvä, sillä esimerkiksi lippupari Reflektorsin varastohallikeikalle Brooklynin Bushwickissä hinnoiteltiin netissä vitsikkääseen 5000 dollariin.
Kaiken tuon ennakkohypen jälkeen Montrealin Grammy-voittaja on julkaissut albumin, joka ei alkuun vastaa lähellekään odotuksia. Alkuun Reflektor kuulostaa laahaavalta ja tylsän luonnokselliselta, ja siltä tuntuu puuttuvan niin Neon Biblen kiimainen yliyrittäminen kuin Funeralin ja Suburbsin kaunis kappalemateriaali.
Sitten se alkaa parantua. Jos The Suburbs kuulosti uudelta, rentoutuneelta luvulta, Reflektoria voi pitää samalla tavalla kokonaisteoksena, joka vie rentouden entistä pidemmälle. Ennen muuta levy muistetaan yhteistyöstä LCD Soundsystemin James Murphyn kanssa.
Yhteistyö juontaa ainakin vuoteen 2007, jolloin vuoden puhutuimpien indielevyjen tekijät kiersivät yhdessä ja julkaisivat seiskatuumaisen splitin. Arcade Fire vieraili myös LCD Soundsystemin vihoviimeisellä keikalla.
Vaikka musiikillisesti yhtyeet ovat kaukana toisistaan, Arcade Fire ja Murphy muodostavat epäloogisen, taivaallisen liiton. Mikä kipinöisikään indie-kiihkoilijan rinnassa ravistelevammin kuin montrealilaisten synkeä vyörytys yhdistyneenä DFA-kuninkaan orgaaniseen diskoepiikkaan.
Lähtökohdat levylle ovat siis erinomaiset. Parivaljakon hitintekopotentiaali tiivistyy jo Reflektor-avausbiisiin, minkä välkkeessä koko loppulevy saattaa tuntua laimealta. Arcade Fire on selvästi ladannut paukkuja nimikappaleeseen. Sen lopussa tekee cameo-henkisen piipahduksen jopa itse David Bowie, jota voi pitää yhtyeen keskeisenä esikuvana.
Mutta eipä tuikata tuplavinyyliä nettiin. Murphyn tuomasta ja kauniisti taustalle jäävästä sipaisusta huolimatta Reflektor on ennen muuta Suburbsin jatkoksi istuva, hieno teos.
Here Comes the Night Time paljastaa hyvällä tavalla rentoutuneen ja jamihenkisen puolen bändistä, blues-tyylisen Normal Personin riffi osuu maaliin, You Already Know’n ränttätänttä helmeilee tarraavasti, Porno kimmeltää kuin joku kadonnut DFA-maksi, Afterlife pörisee indie-tanssittavuutta.
Likimain kenen tahansa muun tuotoksena – saati debyyttilevynä – Reflektor olisi tapaus. Arcade Firen albumina se syventää jo ennestään kaunista suhdetta, vaikka suhde ei nyt tuottanut odotettua ekstaasia.
Mutta silti, juuri nyt, vastoin ensitunnelmiani, ennustan albumille pitkää ikää.
Arvio on julkaistu Rumbassa 11/13.