Arvio: Hopeajärven levy näyttää, miten epäluonnollinen formaatti albumikokonaisuus on raa’alle, vimmaiselle rockille

”Hopeajärven tekemiseen on kahden vuoden aikana hiipinyt yrittämistä ja pakottamista”, harmittelee Joonas Kuisma arviossaan.

Arvio on julkaistu Rumbassa 1/15.

Hopeajärvi
Hopeajärvi
(Ektro)

6.0

Väkisin ahdettua vimmaa

Hopeajärven esikoinen, nimetön mini-lp ilmestyi vuonna 2013. Arvion sen silloin Rumbaan antaen levylle neljä tähteä. Kutsuin Hopeajärveä sen hetken parhaaksi suomalaiseksi rockbändiksi, ja tarkoitin sitä todella.

Se oli pakoton. Se oli röyhkeä. Sillä tuntui olevan loputtomasti potentiaalia.

En ollut mielipiteineni yksin. Vuonna 2014 bändi sijoittui Tulevaisuuden tusina -äänestyksessä toiseksi.

Kun Hopeajärvi nyt julkaisee täyden albumin, huomaan jälleen, miten epäluonnollinen formaatti albumikokonaisuus on rajulle ja vimmaiselle rockille. Hopeajärven mini-lp sopi vain seitsemän kappaleen pituisena täydellisesti bändin tarpeisiin.

Kokonaisuus oli kuin 200 metrin juoksu. Se alkoi räjähtävästi Lasinalunen-biisillä, rullasi kevyesti ja hallitusti kaarteesta Kuoppa (Purasee mun mutsii) -kappaleella ja heittäytyi maaliviivan yli Kiinnostaa-vedolla, joka oli kenties vuoden 2013 paras suomenkielinen rock-biisi.

Uudella, jälleen nimettömällä levyllä on peräti 15 kappaletta, mikä yllä olevaa urheiluvertausta jatkaen on kuin 400 metrin testijuoksu. Se sujuu vain kaikkein kovimmilla kestävyysurheilijoilla. Muut piiputtavat.

Niin piiputtaa Hopeajärvikin. Vaikka näistä 15 biisistä puristaisi jälleen seitsemän kappaleen mini-LP:n, se ei olisi yhtä hyvä kuin debyytti. Mitä järkeä on edes venyttää materiaali pidemmän formaatin tarpeisiin, kun uuden ajan bändeillä kovat yksittäiset biisit ovat kokonaisuuksia tärkeämpiä?

Juuri kovat biisit ovat Hopeajärveltä jääneet tällä kertaa puuttumaan. Mini-esikoinen sisälsi huikean tarttuvia kertosäkeitä, jotka yhdistyivät laulaja Teemu Tannerin visvankeltaisiin teksteihin ja harjaantuneella korvalla 1990-luvun jenkki-indiestä revittyihin riffeihin. Bändi on pyrkinyt jälleen samaan harmoniseen sekoitukseen, mutta tarttuvuus on korvaantunut vieraannuttamisella.

Hopeajärven tekemiseen on kahden vuoden aikana hiipinyt yrittämistä ja pakottamista. Kaikkein selvemmin tämän kuulee Tannerin teksteistä. Hän on harmillisen kiinni siinä suomalaisten rock-artistien perinnössä, joka saa kokeneenkin toimijan nimeämään uuden projektinsa lukiolaispoikamaisesti Rambo Rimbaudiksi.

Levy alkaa Älä saatana -kappaleen sanoilla: ”Pelikaani tuijottaa mua katolta tuon vastapäisen talon / Pelikaani tuijottaa mua katolta silmissään tulipalo.” Se on rock-sanoitukselle korskea aloitus, joka viittaa tyylillisesti kenties tahattomasti – mutta todennäköisesti aivan helvetin tarkoituksella – englantilaiseen Samuel Taylor Coleridgeen tai Rimbaud’n ranskalaiseen symbolismiin, esimerkiksi Charles Baudelairen Albatrossiin.

Tanner on napannut symbolistien unimaiseman ja lintumotiivin, tällä kertaa pelikaanin, joka on uhrautumisen symboli. Kappale jatkuu ”Taivaalta sataa kahvipapuja” -sanoilla, jolloin hypätään bunuelilaiseen surrealismiin. Sitten tuleekin koko levyn avainkulma, johon tiivistyy koko Tannerin kivulloinen yliyritys kirjoittaa isosti: ”Mä skriivaan manifestin kissankokoisin kirjaimin. ’Haista vittu’ seinään ilmestyy.” Tällöin ollaan jo päästy italialaisen futurismin manifestiobsessioon, ja Euroopan moderni tulee käsitellyksi. Kalliopunk-asenteen läpitunkemana manifesti onkin väljähtänyt pelkäksi keskisormen heiluttamiseksi.

Sen jälkeen tulevan Tyhmä nimi -biisin Tanner aloittaa sanoilla ”Haistan sussa samanaikaisesti paskan ja saippuan”. Esikoislevyltä tuttua Tanneria. Niin monta kertaa rockissa kuultua beat-sukupolven kaikua, anaalifiksaatiota, delirium tremensiä ja dekadenssia. Lopputulema on epäluonteva. Ahdettu. Liikaa. Tannerin naukuvaan ääneen alkaa kiinnittää liikaa huomiota.

Olen ankara, myönnän. Hopeajärvi kuuluu ensimmäisen pitkän albuminsakin jälkeen suomenkielisen rockmusiikin kärkeen. Siellä se keikkuu Teksti-TV 666:n, Pimeyden, Pöllöjen ja Lasten hautausmaan kaltaisten yhtyeiden kanssa. Mutta tyylillisesti Hopeajärvi toimii edelleen aivan omalla alueellaan. Toivon, että kertosäeideat palaavat Tannerin mieleen.

Joonas Kuisma