”Vaikka Rick Rubinin tuottama 13 ei – tietenkään – ole uusi Paranoid (1970) tai Vol. 4 (1972), se tavoittaa bändin alkukantaisen mojon riemastuttavasti”, kirjoittaa Mervi Vuorela arviossaan Sabbathin paljon hypetetystä 13-albumista.
Teksti: Mervi Vuorela, kuva: Sam-Taylor Wood
Black Sabbath: 13
Universal
Saako tästä tykätä?
Black Sabbathin 19. studiolevystä on liikkunut paljon vääriä mielipiteitä. 18 vuoden tauon jälkeen julkaistua levyä on kritisoitu vuoroin keskinkertaisuudesta ja vuoroin vanhan toistosta, koska joku nyt vain joskus jossain päätti, ettei pappabändien comeback-levyistä saa diggailla.
Pyh. Vaikka Rick Rubinin tuottama 13 ei – tietenkään – ole uusi Paranoid (1970) tai Vol. 4 (1972), se tavoittaa bändin alkukantaisen mojon riemastuttavasti. Kun kuuntelee Iommin raskassoutuisesti polveilevaa riffittelyä, Butlerin huikeaa bassoakrobatiaa ja Ozzyn kahden nuotin määkimistä, tulee tunne, kuin todistaisi maailman cooleinta sukutapaamista. Hiukset ovat ehkä harmaantuneet, mutta verisiteet ja keskinäinen intuitio vahvistuneet.
Parasta 13:ssa on juuri se, ettei kukaan uskonut sen olevan näin hyvä. Mitä sitten, vaikka Zeitgeist kuulostaa Planet Caravanilta, Loner lainailee N.I.B.:n riffiä ja End of the Beginning voisi olla uusi Black Sabbath? Kun soitossa on näin hyvä tatsi, groove ja tunnelma, se riittää.
Arvio on julkaistu Rumbassa 6-7/13. Kuuntele levy Spotifyssa.