”Levyä kuunnellessa ei voi välttyä mielikuvalta, että vuoden 2013 HIM on kuin itsensä hyväksynyt aikuinen nainen, joka jaksaa yhä dramatisoitua mutta ei enää suhtaudu asioihin yhtä kiihkeästi kuin ennen. Tämä on sekä hyvä että huono asia”, kirjoittaa Mervi Vuorela arviossaan.
Teksti: Mervi Vuorela, kuva: Paul Harries
HIM: Tears on Tape
Universal
Valtakunnassa kaikki normaalisti.
Olin huhtikuussa katsomassa thainyrkkeilytapahtumaa, jonka yhtenä sponsorina toimi Ville Valon isän pornokauppa. Väliajalla tulin ajatelleeksi Villen pikkuveljeä Jesseä, joka voitti vuosituhannen vaihteessa amatöörithainyrkkeilyn MM-hopeaa.
Siinä missä isä hallitsee erotiikan ja pikkuveli väkivallan salat, isoveli on rakentanut koko uransa näiden kahden teeman – rakkauden ja kuoleman – leikkauspisteeseen. Harmi vain, että konsepti on viime vuosina huutanut tuekseen vuoroin Viagraa ja vuoroin dopingia.
Nyt kumpaakin on nautittu. Kahdeksannella studiolevyllään HIM kuulostaa verevämmältä ja innostuneemmalta kuin vuoden 2010 Screamworks: Love in Theory and Practice -albumilla. Sivuvaikutuksilta ei silti olla vältytty, sillä ambient-tyylisiä välisoittoja lukuun ottamatta Tears on Tape kuulostaa yllätykselliseltä kuin saksalainen jalkapallo.
Levyä kuunnellessa ei voi välttyä mielikuvalta, että vuoden 2013 HIM on kuin itsensä hyväksynyt aikuinen nainen, joka jaksaa yhä dramatisoitua mutta ei enää suhtaudu asioihin yhtä kiihkeästi kuin ennen. Tämä on sekä hyvä että huono asia.
Hyvä siksi, että HIM on löytänyt oman tavaramerkkisoundinsa, joka ei petä eikä jätä. Se on huono asia siksi, ettei bändi onnistu hivuttamaan musiikkinsa suuria teemoja ihon alle, vaan jättää ne kiusallisesti ihokarvoihin kutisemaan.
Välillä päästään kuitenkin lähelle. Nimibiisi, Into the Night ja W.L.S.T.D. maalaavat raskaiden riffiensä ja matalien bassojensa avulla yötaivaan mustaksi sametiksi, jota kauniit kosketinmelodiat puhkovat kuin tähdenlennot. Myös Villen ulosanti on saanut lisää syvyyttä ja tuo paikoin mieleen Peter Steelen – joskin sillä erotuksella, ettei Ville tulkitse sanojaan samalla kuolemanvakavuudella kuin edesmennyt Type O Negative -solisti.
Vaikka Tears on Tape on varmasti tehty antaumuksella ja ilman laskelmointia, levyltä puuttuu se ratkaiseva kyynärpäälyönti, jolla vastustaja tyrmätään. Unleash the Red– ja Kiss the Void -välisoittojen perusteella tuo isku voisi tulevaisuudessa olla kokonainen dark wave -albumi.
Arvio on julkaistu Rumbasa 5/13. Kuuntele levy Spotifyssa.