Jean Ramsay kertoo Lemmy-dokumentin olevan passeli mutta turhan monilla puhuvilla päillä ryyditetty dokumenttielokuva. Teoksen suomalaisittain mielenkiintoisin osuus löytyy bonus-osastolta, kun kitaristi Phil Campbell vedättää onnetonta suomalaisjournalistia pahemman kerran.
Teksti: Jean Ramsay
Lemmy
E1 Entertainment
Kuten Dave Grohl tässä elokuvassa sanoo, Lemmy-nimen pitäisi olla adjektiivi. Käsitteenä Lemmy kattaa kaikkea handlebar-viiksistä tymäkkään bassosoundiin, mutta muusikko on abstraktimmallakin tasolla muotoutunut rockin ruumiillistumaksi, hieman samalla tavoin kuin Keith Richards aiemmassa sukupolvessa.
Kuten Richards, Lemmykin on konstruktio, oman roolinsa vanki. Tämä kyvyttömyys astua ulos roolista teki aikanaan omaelämänkerta White Line Feveristä (2002) hieman vaivaannuttavan teoksen. Toki se teki siitä myös äärimmäisen viihdyttävän, sillä Lemmy on verraton tarinaniskijä, anekdoottiautomaatti vailla vertaa.
Lemmy-dokumentti kärsii samasta viasta, sillä pähkinänkuoressa elokuva on sarja puhuvia päitä ylistämässä Lemmyä rytmitettynä miehellä itsellään erilaisissa arkisissa ja bisarreissa tilanteissa (pelaamassa yksikätistä rosvoa, ajelemassa natsitankilla täydessä natsiunivormussa). Toki maestro itsekin on äänessä, mutta sanoo loppujen lopuksi aika vähän.
Elokuvan mielenkiintoisinta antia ovatkin Hawkwindin basistin pestin menettämistä kuvaavat vaiheet. Nik Turnerin ja Dave Brockin haastattelut ovat lämminhenkisiä ja hauskoja, ja “tanssija” Stacia tuntuu edelleen aidosti surevan välirikkoa. Samanhenkisiä ovat myös klassisen Motörhead-kitaristin Fast Eddie Clarken jutustelut ja muistelut. Näissä Lemmy näyttäytyy oikeana ja kolmiulotteisena ihmisenä, jolla ei ole vielä rooli päällä.
Elokuvan hämmentävimpiin haastateltaviin lukeutuu parran kasvattanut, viisitoista minuuttiaan Nirvanan kakkoskitaristina käyttänyt Jason Everman, joka paljastaa käyttäneensä Afganistanissa ja Irakissa sotilaana palvellessaan Motörheadin t-paitaa, koska “Motörhead on täydellistä sotimismusiikkia.” Pahinta kuonaa ovat Matt Sorumin, Dave Grohlin ja Metallican kaltaisen LA-liman ruskeakieliset mouhuamiset, jotka ovat klassista bonusraitakamaa. Toki kaikilla on jonkinlainen linkki Lemmyyn (Probot, The Lemmys) mutta mitään tuoretta nämä kohtaukset eivät elokuvaan tuo. Tyypit pullistelevat ja Lemmy esittää Lemmyä.
Paljaimmillaan Lemmy onkin yllättäen jutustellessaan baarissa näyttelijä Billy Bob Thorntonin kanssa lapsista ja muusta arkisesta. Sympaattinen ja aidosti koskettava on myös kohtaus, jossa kotonaan nartsiregaliansa keskellä höpöttelevä ukko paljastaa lopulta, että arvokkaita hänelle tämän kaiken keskellä on oma vieressä istuva poika. Isätön poika on kasvaa isäksi silmiemme edessä. Jonkinlainen ympyrä sulkeutuu.
Bonusmateriaalia levyllä on mukana toisen levyllisen verran. Parasta antia (Lemmyn ja Clarken haastattelujen ohella) on paperiensa kanssa säheltävä suomalaisjournalisti, jota Phil Campbell vedättää pahemman kerran: mies puhuu pullopohjalasit päässä puutaheinää esimerkiksi “tulevasta” Occasional Chicken -levystä ja sen singlestä Fluffy Hands.
Arvion tiivistelmä on julkaistu Rumbassa 3/11