Pepe Deluxén uusi albumi löysi tiensä kauppoihin muutama päivä sitten. Nyt Jussi Mäntysaari kertoo näkemyksensä musiikillisten tutkimusmatkailijoiden viimeisimmästä työstä.
Teksti: Jussi Mäntysaari, kuva: Kaapo Kamu
Pepe Deluxé: Queen of the Wave
Catskills
Tekee mieli hypätä parvekkeelta, kun joudun kirjoittamaan tämän: Pepe Deluxén Queen of the Wave on melkoinen sillisalaatti. Sitä se kuitenkin on. Takakansi ilmoittaa levyn olevan “kolmiosainen esoteerinen pop-ooppera”, ja tavallaan se pitää paikkansa – tosin oopperakikkailu on enemmän temaattista lätinää kuin sisällön vaatimaa nimittelyä.
Queen of the Wave on kolmiosainen harppaus 1950-luvun science fictioniin ja värikylläiseen amerikkalaisuuteen, vaikka taustatarina mukamas pohjautuu kahteen 1800-luvulla kirjoitettuun kirjaan. Olisi pitänyt ryhtyä kuuntelemaan levyä vaikkapa Spotifyn kautta ilman kansivihkoa, sillä nyt jähmeä teemallinen hassuttelu vie osan kuuntelunautinnosta. Miksi tämä ei voi olla vain 12 biisiä sisältävä levy? Pelkäävätkö James Spectrum ja Paul Malmström, ettei kuulijaa kiinnostaisi “vain” heidän musiikkinsa?
Mutta asiaan. Musiikki on parhaimmillaan huikeaa, jopa hitikästä. Contain Thyself on kuin kadonnut Wicker Man -soundtrackin helmi, Go Supersonic tuuhea jamipala ja The Storm hengästyttävä näytös siitä, miten suuri määrä osia ja soittimia on mahdollista kahlita toimivaksi kappaleeksi.
Albumin vahvuuksiin kuuluvat osaavat naislaulajat Sara Welling ja Johanna Försti, joista ensin mainittu on pääroolissa. Spectrumin ja Malmströmin syntetisaattorikikkailun rinnalla soi myös värikäs skaala orgaanisia instrumentteja. Pääparin kokonaisuudenhallinta on ihailtavaa, sillä vaikka paletti on käsittämättömän laaja, pysyy kaahaus hallinnassa.
Albumin heikkous oli hahmotettavissa jo etukäteen: sillä ei kaikesta upeudesta huolimatta ole sielua. Kenties se johtuu tyylikkyyden tavoittelusta tai homman projektiluontoisuudesta, Spectrum ja Malmström kun varmasti suhtautuvat levyynsä tosissaan. Kokonaisuudesta jää kuitenkin päällimmäiseksi mieleen aiemmin mainittu kikkailu, vaikka onkin pakko arvostaa kaksikon syntetisaattorikokoelmaa, idearikkautta ja omalaatuista soundia.
Mielestäni biisin myyminen mainokseen ei ole mitenkään tuomittavaa. Siksi toivon, että näitäkin lauluja haluttaisiin vauhdittamaan esimerkiksi farmarihousujen imagonrakennusta.
Arvio on julkaistu Rumbassa 1/12. Levyä ei ole Spotifyssa, mutta katso mainio A Night and a Day -video alta: