Monikulttuurista melankoliaa.
”Down on my knees, I'm 'bagging' you” – joku saattaa muistaa Ayon debyyttialbumin hitin, joka hurmasi hassulla ääntämyksellään. Juuri muuta sinänsä sympaattisesta esikoisesta ei mieleen jäänytkään.
Nyt tämä Pariisissa asuva afrogermaaninen laulaja-lauluntekijä, jonka tausta on monikulttuurisuudessaan perussuomalaisten painajainen, palaa toisella albumillaan. Joyful-debyyttiä markkinoitiin jokseenkin älyvapaalla tyylimääreellä ”soregafrofolk”, mutta noita aineksia keitoksessa kieltämättä muhii edelleen. Siniseksi elintarvikeväriksi soppaan on heitetty Maybe (Ayo Blues) -turhake, jota ilmankin voisi mainiosti elää.
Kappaleet perustuvat enemmän Ayon haikean herkän äänen luomaan tunnelmaan sekä ilmavaan soitteluun ja eläväiseen rytmisytkyttelyyn kuin yltiöpäisen nerokkaisiin sävellyksiin. Tämä voisi tehdä albumista myös yksiulotteisen, mutta paria notkahdusta lukuun ottamatta ote pysyy loppuun asti.
Väkevimmillään tunnelma on Mother-kappaleessa, jossa Ayo laulaa äidistään, joka jäi heroiinikoukkuun, kun Ayo oli kuusivuotias. Sosiaalipornahtavasta aiheesta huolimatta kertosäe ”stay away, stay away, stay away, stay away from me / you better love me from a distance” ei kuulosta vihaiselta eikä katkeralta vaan paremminkin surullisen toteavalta.