Babyshambles – Shotter’s Nation

26.10.2007

On helpompi vetää pää täyteen kuin nousta sängystä.

Voi pientä juhlijaa. Pete Doherty on elämäntyylillään maalannut itsensä sellaiseen nurkkaan, että tuntuu oudolta, miksi hän enää edes vaivautuu julkaisemaan musiikkia. Päivittäisten pidätysten, supermallisuhteiden ja yleisen tabloidisekoilun jälkeen ajatus uudesta levystä tuntuu enemmän kuin hieman vaivaannuttavalta.

Siksi Shotter’s Nation on niin positiivinen yllätys. Musiikin tasolla kyseessä on hämmästyttävän tiukka ja idearikas paketti. Pääpaino on tutussa, kinksmäisen energisessä riffipohjaisessa rockissa, mutta mukana on myös folkia ja jazzia. Tuottaja Stephen Street, joka on työskennellty muun muassa Morrisseyn ja Kaiser Chiefsin kanssa, tuo levylle hienostunutta tyylikkyyttä ja raikkautta, joka yllättäen toimii. Poissa on Down in Albionin synkkä nisti-nihilismi ja tuhnuisuus. Sen tilalla on outo sekoitus optimismia ja onomatopoeettisuutta.

Poissa on myös yksi ensimmäisen levyn kantavista voimista, kitaristi Patrick Walden. Hänen tilallaan on Mick Whitnall, joka on tyylillisesti varsin erilainen soittaja, mutta onnistuu tuomaan Dohertystä esiin lyyrisemmän puolen. Siinä missä Down in Albion (2005) oli vihainen ja aggressiivinen, Shotter’s Nation on miltei kiusoittelevan leikkisä ja härnäävä. Walden ja toinen uusi jäsen, rumpali Adam Ficek, ovat tämän levyn pelastus: heidän intonsa on käsinkosketeltavan tarttuvaa.

Sanoitukset ovat parhaimmillaan silloin, kun Doherty yrittää tehdä vaikutuksen. Levy on täynnä loistavia lauseita ja onelinereita, mutta Doherty ei jaksa venyttää niitä pidemmälle. Tämä on levyn keskeisin puute ja kompastinkivi.

Hämmästyttävin piirre teksteissä on niiden avoin itseinho. Doherty on joko ”crumb beggin’ baghead” tai ”permanently plastered, pissed up bastard”. Vaikka nämä esitetään ironisesti virnistäen, tässä rehellisyydessä on toivo siitä, että Doherty lopullisesti kyllästyy tilaansa ja kuroo löysän lahjakkuutensa taas kasaan.

Shotter’s Nation näyttää sen, että vaikein suhde Dohertyllä taitaa loppujen lopuksi olla itsensä kanssa. Hän on Kurt ja Courtney samassa ruumissa, riutunut runoilija ja hedonistinen opportunisti kahlittuna saman nahan sisään. Toinen mahdollisuus on nyt käytetty, ja jotain jää taas puuttumaan. Ehkä ensi kerralla, Pete. Ehkä.

Lisää luettavaa