Juha Wakonen arvioi tammikuun Rumbassa ranskalaisen Alcestin uutuuden. Metallista synkistelypopin puolelle loikannut yhtye herättää kriitikossa kaksijakoisia tuntemuksia: ”Shelter kuulostaa yhtä aikaa sekä pakahduttavan kauniilta että unettavan tylsältä”, Wakonen kirjoittaa.
Teksti: Juha Wakonen
Alcest: Shelter
Prophecy
Kengänkärjet kiinnostavat.
Mustan metallin ja tunnelmallisen kenkiintuijottelun harhaman kanssa flirttaillut ranskalaiskaksikko Alcest julisti viime kesänä luopuvansa viimeisistäkin metallielkeistä. Nyt Neige ja Winterhalter kääntävät katseensa tiukasti omiin jalkoihinsa.
Raskaiden riffien tilalla soi syksyn hämärältä tuoksuva ja kuulaan raukea synkistelypop. Eteerinen leijailu kantaa tosin vain osan matkaa: Shelter kuulostaa yhtä aikaa sekä pakahduttavan kauniilta että unettavan tylsältä.
Shoegazen ja dream popin klassikkolevyt soivat lähes kiusallisen kuuluvasti kappaleiden taustalla, eikä yhtye tunnu onnistuvan kuljettamaan yhteen niputtamiaan vaikutteita mihinkään suuntaan. Laulamassa käy vielä Slowdiven Neil Halstead. Mutta tuon bändin levyt Souvlaki (1993) ja Pygmalion (1995) tehtiin jo, miksi jämähtää niihin?
Shelteriltä puuttuu kokonaan lakipiste, jokin, jota vasten sen verkkaisesti kaikuilevat aallot voisivat kuuluvasti iskeä. Nurkkiin tummuvasta tunnelmastaan huolimatta levy vain tukehtuu ilmakehänsä ohuuteen.
Arvio on julkaistu Rumbassa 1/14.