Unenomaisesti kiehtovaa ja pehmeän hypnoottista etanamusiikkia.
Saatteen mukaan Mike Patton, Mogwai ja Melvins ovat tämän ”Eurooppalaisen kulttibändin” faneja. Muuta tuo ei kerro kuin että epätavallista lie. Vaan kun sointia kuvaillaan kieltämättä osuvasti Twin Peaksin ja Sigur Rósin välimuodoksi, kuvio hahmottuu paremmin.
Bändin ”doom-jazz” on todellakin unenomaista, eteeristä ja äärimmäisen hidastempoista – avauskappale Staub taitaa kiitää jotakuinkin 12 minuuttilyönnin tempolla. Raukean vauhtinsa lisäksi se on unien tavoin kummallista: eteerisenä soljuvaa vapautta vai verhottua ahdistusta. Yhä kaikki, äärimmäisen komealta kuulostaa. Mukana on vain miellyttäviä elementtejä, joten levy soveltuu mahtavasti unimusiikiksi.
Toisin kuin näin tunnnelmallinen musiikki yleensä, Bohren & Der Club of Gore ei avautuakseen vaadi pinnistelyä. Vaikka se on minimalistista ja seesteistä, soundi on vahva. Skarpissa anestesiatokkurassa lilluvilta vaikuttavat soittimet kuulostavat yhdessä soidessaan täydellisen vangitsevalta.