Kärsivällisyys palkitaan
En varmasti ollut ainoa, joiden mielenrauha järkkyi Calliston pestattua Jani Ala-Hukkalan uudeksi solistikseen. Ensi kuulemalta korkeaääninen laulaja vaikutti täydelliseltä tyylirikolta, kun yhtyeen piti vihdoin nousta hidastelun superraskaaseen sarjaan cultoflunien ja isiksien sekaan.
Alkusokin jälkeen pelkoni paljastui turhaksi. Ala-Hukkala suoriutuu urakastaan kunnialla, kun hän kantaa pääosan solistisesta vastuusta. Samalla Providence keskittyy – täysin ymmärrettävästi – Noir-albumin kolossaalisten särövallien sijaan hienovaraisempaan tyylittelyyn.
Callisto hoitaa kevyemmänkin ilmaisunsa kautta linjan taidokkaasti. Harmillisesti kaikki kappaleet toimivat lähes samalla kaavalla ja 68-minuuttista kuuntelukokemusta leimaa lähinnä kliimaksien odottelu. Tyypillisessä Providencen kappaleessa tunnelmoidaan viitisen minuuttia, jonka jälkeen paiskotaan hetki niin paljon kuin soittimista lähtee.
Vaikka hissutteluun luodaan sävyjä esimerkiksi torvilla, se muuttuu pidemmän päälle tasapaksuksi. Onneksi runnominen on sentään kaiken odottelunsa arvoista.