Common – Finding Forever

Viisitoista vuotta sitten Lonnie Rashid Lynn keskeytti opinnot yliopistossa, kun The Source nappasi hänen demonsa Unsigned Hype -palstalle. Ennen 2000-luvun valtavirtasuosiota Common oli boheemi katurunoilija, jonka biitit kulkivat Nigeriasta Chicagoon. Hänen progressiivista hiphopiaan ohjastivat kämppäkaveri J. Dilla ja hyvä ystävä Kanye West.

Koko uransa nykyisin 35-vuotias Common on taiteillut boheemin katupoeetikon ja liki pakkomielteisen ”kansan ääni” -retoriikan välillä. Kaupallinen nousujohde jatkuu: Finding Forever oli julkaisuviikollaan Yhdysvaltojen myydyin albumi. Viime syksynä miehen pärstä näkyi Gap-vaatemerkin kampanjassa, ja myös leffaura on käynnistynyt.

Commonin crossover-yleisössä risteytyvät paitsi mustat ja valkoiset myös eri tyylit ja arvomaailmat. Keikalla kohtaavat konsumeristit ja idealistit; tiukkahousuiset indie-popparit heiluvat rinnakkain huppupäisten Jay-Z-fanien kanssa. Viime levyillään Common on tavoittanut yhä enemmän keskiluokkaista pop-yleisöä. Vastareaktio on jo tullut: Stylusin ja Pitchfork Median arvioissa uutta musiikkia on nimitelty ”hiphopin vastineeksi Eaglesille ja Phil Collinsille”.

Jos joku tulee onnelliseksi saadessaan kutsua tätä ”adult oriented rapiksi”, hieno homma, mutta nimilappua merkittävämpää on, että Common on tyylilajinsa huippu. Lily Allen -duetto Drivin’ Me Wild on kesän tarttuvinta poprappia. Paul Simonin ja Nina Simonen sämplääminen on populistista, mutta se tehdään oivaltavasti. Forever Begins kuulostaa tutulta lähinnä siksi, että melodia lainaa Beatlesin She’s Leaving Homea.

Edesmenneen J. Dillan tuottaman So Far to Go -biisin kruunaa pitkään poissa julkisuudesta olleen D’Angelon hinkuvinkuilu taustalla. Kappale oli mukana eri tekstillä jo viimevuotisella J. Dillan levyllä The Shining.