Kovia kokeneen Sherylin ”poliittinen levy”.
Kuudennella albumillaan Sheryl Crow on tienristeyksessä. Takana on listamenestystä ja tyhjänpäiväistä aurinkopoppia, kuten edellislevyn kamala Soak Up the Sun, mutta myös ikävämpiä asioita: avioero, rintasyöpä ja ylipäätään maailman tila. Lisäksi levyn taustalla on epäilemättä myös lapsen adoptointi, mikä kuuluu ilmeisimmin päätöskappaleessa Lullaby for Wyatt.
Eli on vakavoitumisen paikka. Crowlle tämä ilmeisesti merkitsee puhelinsoittoa debyyttilevy Tuesday Night Music Clubin (1994) tuottaneelle Bill Bottrellille. Kuulijoille se merkitsee joko riemun päivää tai kauhun hetkiä, sillä Bottrell on saanut toisinnettua tälle levylle pari läpimurtohitti All I Wanna Don tyyppistä idioottirenkutusta (Love Is Free ja Gasoline), jotka jättävät varjoonsa sellaisia tähtihetkiä kuin levyn avaavan demomaisen God Bless This Messin.
Avausraita on itse asiassa levyn koskettavin, sillä Crown ääni pääsee pelkällä kitaralla tuettuna oikeuksiinsa.
Levyn sekvensointi on maininnan arvoista; kappaleet soljuvat toisiinsa miltei ilman taukoa.