Vuoden soundi iskee kuin seonnut digi-tv.
Kun kuulin Crystal Castlesia ensimmäistä kertaa, suuni loksahti auki. Mitä tämä on! Nainen huutaa säröllä, basso tömähtelee hölmösti ja kaikki pilisee. Raa’at äänet kuulostavat siltä, kun digiteeveen kuva hajoaa isoiksi neliöiksi. Kaikki on täydellisen skarppia mutta samaan aikaan kaaoksessa.
Torontolaislähtöinen bändi alkoi vahingolla, kun Ethan Kahn nauhoitti Alice Glassin mikrofonitestiä. Kappale Alice Practice herätti skenekettujen korvat. Se on yhdistelmä seonnutta kuusnelosen peliä ja PJ Harveyn alkuaikojen demoja.
Kahn ja Glass piilottavat kuvissa kasvonsa, mutta joo, he ovat ihan narkkarin näköisiä. He määrittelevät itsensä sanoilla thrash, thrash ja thrash. Kristallilinnojen hyviä ystäviä ovat Klaxonsin tyypit.
Videopelikonsoli Atarin äänikortin avulla tehty soundi on niin raaka, että siitä katoaa nopeasti teho. Albumi onkin täynnä onnistuneita hengähdystaukoja, kuten hiukan Röyksoppia muistuttava surullisesti etenevä Untrust Us, joka kuulostaa kuin Pokémon laulaisi hävityn taistelun jälkeen. Eteerinen lopetuskappale Tell Me What to Swallow on melkein kitaraballadi.
Crystal Castles pakenee kielen logiikkaa pätkimällä sanoja ja muokkaamalla ääntä. Se laittaa koneellisen musiikin perinteen tehosekoittimeen ja kokoaa palasista jotain hämmästyttävän tuoretta.