Cut Copyn edellinen albumi In Ghost Colours (2008) yllytti ilmestymisvuotenaan klubikansan kiihkoon. Tämän jälkeen elektropop-formaatti on kulutettu lähestulkoon puhki. Onnistuuko aussikvartettikaan enää puhaltamaan väsähtäneeseen musiikkityyliin eloa? Anton Vanha-Majamaa kertoo.
Teksti: Anton Vanha-Majamaa, kuva: Leo Cackett
Cut Copy: Zonoscope
Universal
Australialaisen Cut Copyn kohdalla voitaisiin tietenkin puhua klassisesti vaikeasta kolmannesta levystä. Zonoscope seuraa vuoden 2004 Bright Like Neon Lovea ja neljä vuotta myöhemmin julkaistua In Ghost Coloursia, joista erityisesti jälkimmäinen rohmusi kiitosta musiikkimediassa ja maksavassa yleisössä.
Ongelma on kuitenkin laajempi: yhtyeen edustama elektrosävytteinen indiepop -genre on kulunut viime vuosien aikana niin puhki, että on todellinen haaste tuottaa sen raameissa enää mitään tuoretta. Daft Punkin perintö venyy vain tiettyyn pisteeseen asti.
Zonoscopen kansikuvassa näkyy New York, joka on hukkumassa valtavan vesiputouksen alle. Japanilaisen Tsunehisa Kimuran komeasta valokuvamontaasista on helppo vetää alluusio elektropopin viimeaikaiseen vyöryyn.
Mutta ratsastaako Cut Copy yhä vesitulvan aallonharjalla, vai onko pursi karahtanut kivikkoon? Vastaus ei ole aivan yksinkertainen. Zonoscope tuntuu ensi kuulemalla haastavalta ottaa haltuun: parin ilmeisen pophitin ohessa muut biisit tuntuvat hukkuvan entistä kirjavamman jumituksen alle, eräänlaisena huipentumana 15-minuuttinen päätösraita Sun God.
Totuus on kuitenkin toisenlainen, ainakin osittain. Zonoscope on itse asiassa edeltäjäänsä tiiviimpi ja lineaarisempi – siltä uupuvat In Ghost Coloursia värittäneet erilliset introt, ja kokonaisuus on kompaktimpi. Äänimaisema koostuu tutusta kitararockin ja diskobiittien kombinaatiosta, jossa on kaikenlaisia kaikuja 1960-luvun surf popista 2000-luvun ranskalaiseen houseen.
Parhaat paukut ladotaan heti alkuun: tyylikkäästi jumittava depechemodemainen Need You Now on tummasävyisessä kiireettömyydessään yhtyeen kauneimpia sävellyksiä, ja edellisen levyn Lights & Music -biisin tapaan tanssittava sinkkunosto Take Me Over taas ihastuttaa pehmeän aurinkoisella hattarapopillaan. Aloituskaksikon välinen kontrasti on ilmeinen, mutta silti kumpikin liikkuu samoissa sfääreissä. Kappaleet määrittelevät koko levyn tunnelman.
Kolmanneksi annosteltu Where I’m Going on palanen, joka ei musiikillisesti aivan istu kokonaisuuteen: se luottaa oikeisiin soittimiin, häpeilemättä Beach Boysin perässä surffailevaan äärikepeään kertosäkeeseen ja mieltänostattaviin Yeah-huudahduksiin. Silti kyseessä on eräs albumin ehdottomista kohokohdista. Miksi? Koska se on juuri niin naiivin iloinen kuin Cut Copylta voi odottaa.
Eheässä kokonaisuudessa on kuoppansa: päämäärättömästi etenevästä Pharaohs & Pyramidsista uupuu tarttuva melodia, ja This Is All We’ve Got maalailee kauniita äänimaisemia mutta jää biisinä hahmottomaksi. Vedenjakajaksi asettuu kunnianhimoinen päätös, vartin mittaan yltävä Sun God, joka taittuu viiden minuutin kohdalla täysin toiseksi kappaleeksi: tanssipunkista vaivutaan minimaaliseen teknoon, jonka hidas progressio tuo mieleen toisaalta Jean-Michel Jarren, toistaalta norjalaisen Hans-Peter Lindstrømin galaksien laitamilla leijuvat työt.
Päätösbiisi on kaikkein lähinnä bändin promohaastiksissaan mainostamaa junnausmentaliteettia ja itsessään oiva kiteytys albumista, joka poukkoilee kitarapopin ja avaruudellisen konemusiikin välillä. Vaikka viimeisen kappaleen rohkeutta kaipaisi levylle enemmänkin, ovat perusasiat yhä kunnossa: Cut Copy tekee nättiä, tanssittavaa ja häpeilemättömän iloista tanssimusiikkia taiten.
Arvio on julkaistu Rumbassa 2/11