Daft Punk: Random Access Memories – Maailmanhistorian viimeinen suuri discopop-albumi

”Levy ei pelkää olla mahtipontinen, ylisentimentaalinen ja muilla tavoilla täysin naurettava. Eikä se kumarra millekään vuoden 2013 trendeille”, kirjoittaa Teemu Fiilin arviossaan. Vaan onko se hyvä vai huono asia?

Teksti: Teemu Fiilin

Daft Punk: Random Access Memories
Columbia

Robotit kasvoivat keski-ikään.

Neljääkymmentä lähestyvät Pariisin elektrojumalat Thomas Bangalter ja Guy-Manuel de Homem-Christo ovat neljännen studioalbuminsa julkaisun alla samanlaisessa odotusen ristitulessa kuin ovat olleet viimeiset kuusitoista vuotta, aina Homework-debyyttinsä (1997) jälkeen. Tekee Daft Punk mitä tahansa, osa faneista tulee rakastamaan sitä, mutta vielä suurempi osa tulee pettymään. Ennen kaikkea jokaisella on siitä siitä mielipide.

He saavat syyttää tästä vain itseään. Mitä menivät laajentamaan debyyttilevyn acid house -teknosta laajakangas-syntikkapoppiin Discoverylla (2001) ja primitiivisen riisuttuun elektroon Human After Allilla (2005). Uudelta levyltä odotettiin mitä vain – myös sitä, ilmestyykö se ikinä.

Kun tekno ja house ovat hallinneet viime vuosina globaalia klubimusiikkia, olisi Daft Punk voinut hyvin tehdä vaikkapa triumfanttisen paluun rumpukoneiden ääreen ja lunastanut vanhoina valtiomiehinä statuksensa takaisin. Näin ei kuitenkaan käynyt, vaan käytännössä päinvastoin.

Random Access Memories on Daft Punkin kunnianosoitus menneiden aikojen studiolevyille: 1970- ja 80-lukujen taitteen discolle ja aikuisrockille. Bangalter ja Homem-Christo ovat menneet studioon tekemään kaikkien aikojen viimeisen suuren diskopop-levyn, ei enempää tai vähempää.

Samalla he osoittavat keski-ikäisyytensä: levy on rehellisesti nostalginen ja menneisyyteen kurkkiva. Albumi on soitettu täysin sessiomuusikoiden kanssa ja ilman tietokoneita – rumpukoneitakin on tosiaan vain kahdessa biisissä. Sillä vierailee bändin omia idoleita Nile Rodgersista Giorgio Moroderiin ja sen rumpuosuuksista vastaavat muun muassa Quincy Jonesin studiomuusikko ja Weather Reportin rumpali. Se kärsii mammuttitaudista: yli 74 minuutin mittaisella levyllä on 13 kappaletta, joista pisin, huikea Giorgio by Moroder kestää yhdeksän minuuttia. Levy ei pelkää olla mahtipontinen, ylisentimentaalinen ja muilla tavoilla täysin naurettava. Eikä se kumarra millekään vuoden 2013 trendeille.

Siinä riittävästi syitä joillekin vihata levyä, vaikka kuulematta.

Toisaalta levyllä on todella loistavia popkappaleita, kuten Daft Punkin levyillä aina. The Strokesin Julian Casablancasin laulama Instant Crush, Panda Bearin laulama Doin’ It Right tarttuvat kertalaakista ja ankkuroivat levyn edes jollain tapaa tälle vuosituhannelle. Get Lucky ja Lose Yourself to Dance esittelevät Pharrell Williamsin diskodiivana ja ylipäätään musiikillisesti relevanttina kaverina ensi kertaa vuosiin.

Game of Love kuvaa levyä erityisen hyvin: sentimentaalinen AOR-balladi, jossa on kummallisesti vellova rakenne ja franglaisilla vocoderin läpi suodettu lauluosuus on samaan aikaan konventionaalinen ja hyvin outo. Samoin 1970-luvun viihdepop-sankari Paul Williamsin laulama disco-chanson Touch on kuultava ymmärtääkseen.

Kirkasotsainen robotti-AOR herää eloon Michael McDonaldin I Keep Forgettin’ -helmeä (1982) lainailevassa Beyondissa sekä Toton ja Doobie Brothersin suuntaan nyökkäilevässä Fragments of Timessa. Motherboardin new age -liplattelut kuulostavat baleaarisen dj:n iltapäiväsessiolta, mutta puolustavat paikkaansa tasoittamassa pölhöimpien popbiisien nostattamaa sokerihumalaa.

AOR onkin osuva termi, sillä Random Access Memories on tietyssä mielessä Daft Punkin helpoin ja kuunneltavin levy. Levy rönsyilee paljon, mutta siinä ei ole kokonaisuudesta irrallisia kappaleita ja se suorastaan vaati tulla kuunnelluksi yhdellä istumalla. Levyn kirkkaimmat innovaation hetket eivät loista yhtä kirkkaina kuin Discoverylla tai Homeworkilla, mutta toisaalta sen heikoinkin kohta ylittää Human After Allin vastaavat moninkertaisesti.

Välillä levyn sisältö laahaa sen muodon ja erityisesti koon perässä. Se ei johdu siitä, että kappaleet eivät olisi hyviä, vaan siitä että Daft Punkin muotokielen maksimaalisuus on viety äärimmilleen.

Mutta sellaista tapahtuu, kun tehdään maailmanhistorian viimeistä suurta diskopop-albumia.

Arvio on julkaistu Rumbassa 5/13. Kuuntele levy Spotifyssa.