David Bowie -asiantuntija Jose Riikonen arvioi uusimmassa Rumbassa Bowien The Next Day -paluulevyn. Fanipoika sai odotuksilleen vastinetta – ainakin osittain.
Teksti: Jose Riikonen, kuva: Sony Music
David Bowie: The Next Day
Iso
Epätasainen ja hapuileva paluualbumi helpottaa fania.
Ennen tämän levyn julkaisua kirjoitin Rumban nettisivuille jutun, jossa toivoin David Bowien pysyvän taiteellisesti pirteänä. Nöyrin sanoin kirjoitin, ettei Bowiesta saa tulla monien ikäistensä tavoin elävää jukeboksia.
Jännittikin kovasti, kun sain uuden The Next Day -levyn käteeni.
Ihan ensimmäisenä ajattelin, että onpas ruma kansi. Heroes-albumin (1977) kansikuva, jonka päällä on valkoinen laatikko. Avasin kannen.
Sisäaukeamalla odotti David Bowien kasvokuva – joka sekin oli peitetty valkoisella laatikolla. Vielä avasin yhden, oikealle kääntyvän kannen ja kavahdin, kun digipack-kotelon pohjalla odotti tuimasti suoraan silmiin katsova David Bowie. Ilme kertoo kaiken: ”vittuako siinä tuijotat?”
David Bowie, 66, on leikkisällä tuulella. Fyysinen albumi tekee kuolemaa, mutta Bowie leikittelee idealla, jossa myös albumin paketti on oma pikku taideteoksensa. Esimerkkejä on enemmänkin.
”Heroes”-teksti on yliviivattu, ja kuvan päällä lukee ”The Next Day”. Viesti on selkeä: mennet ovat menneitä, nyt on uuden aika.
Hyvältä vaikuttaa.
Kun levyn laittaa soimaan, tuima kasvokuva lunastaa ilmeensä. Aloitusbiisi on uhmakas. ”Olen 66 ja edelleen tikissä, joten nostalgikot imekää munaa!” Tämä on osittain totta, osittain ei.
Albumi poukkoilee tyylillisesti, ja biisit ovat pääosin kunnianhimoisia, osittain jopa kokeellisia. Tämä saa albumin kuulostamaan uhmakkaalta ja pirteältä. Levy riemastuttaa esitellessään mitä moninaisempia sävellyksellisiä ja sovituksellisia ratakisuja.
Samalla albumi hymyilyttää sinne tänne poukkoilevassa uhmakkuudessaan, todistelevuudessaan ja linjattomassa hapuilussaan. Mukana on muutama briljantti biisi, monta melkoisen hyvää kappaletta ja pari turhaketta.
Asian voisi muotoilla näin: yli 40 vuoden levytysuran tehnyt Bowie on tehnyt levyn, joka kuulostaa niin hyvässä kuin pahassakin siltä, kuin kyseessä olisi miehen debyyttialbumi. Aikamoista.
Mutta siinä missä debyyttiyhtye ei osaa vielä, Bowie ei osaa enää.
Fanin tärkeimpiin toiveisiin on vastattu, ja olo on helpottunut – siitä huolimatta, että albumi on kansiaan myöten enemmän mielenkiintoista kuin nautinnollista taidetta.
Arvio on julkaistu Rumbassa 4/13. Kuuntele levy Spotifyssa.