Porin elektromurhaajat tarttuivat härkää sarvista, rikkoivat hyväksi havaitun pop-kaavansa ja tekivät uutuuslevystään oudon, elokuvallisen äänimatkan. Onko lopputulos yhtyeen magnum opus vai lässähtänyt pannukakku? Samuli Knuuti vastaa.
Teksti: Samuli Knuuti, kuva: Eetu Henttonen
Eleanoora Rosenholm: Hyväile minua pimeä tähti
Fonal
Mika Rätön pari vuotta sitten ideoima Eleanoora Rosenholm julkaisi yhdeksän kuukauden välein kaksi pientä mestariteosta, albumit Vainajan muotokuva (2007) ja Älä kysy kuolleilta, he sanoivat (2008), joilla Noora Tommila tulkitsi omaleimaisella äänellään makaabereja poplauluja naisia raiskaavista puista, psykoottisista kotirouvista ja lopulta tietenkin maailmanlopusta.
Trilogian päättävää kolmatta osaa on saatu odottaa jo pidempään, ja se onkin monella tapaa edeltäjiään kitkerämpi kakku viipaloitaviksi. Tällä kertaa kappaleiden pituus on kaksinkertaistunut aikaisempiin verrattuna. Vaatimattomat kahdeksan biisiä pitkällä levyllä on mittaa peräti yli 50 minuuttia, eikä kertosäkeistä ole tietoakaan.
Levy on elokuvallinen, suorastaan sinfoninen kokonaisuus. Albumilla on mukana myös puhaltimia, ja Rätön möreät taustalaulut ja puheosuudet ovat entistä enemmän esillä. Kun ottaa huomioon tekijöiden jo moneen kertaan osoittamaan lahjakkuuden, lopputuloksesta olisi syytä odottaa mestariteosta tai ainakin yhtyeen pääteosta. Sellaiseksi se lienee suunniteltukin.
Onkin ikävää sanoa, että Hyväile minua pimeä tähti on aikamoinen tekotaiteellinen sotku, jonka sisään upotetusta yhtenäisestä tarinasta en ainakaan kolmella kuuntelulla löytänyt päätä enkä häntää. Lupaavat orastavat laulumelodiat hukkuvat nopeasti kokeellisempien kakofonisten jaksojen alle, ja Noora Tommila tuntuu itse jäävän vain vierailijaksi omalla albumillaan.
Ainoastaan jo ennakkoon nettiin päästetty Valo kaasumeren hämärässä ja Sata Ave Mariaa onnistuvat hetkittäin väristämään selkäpiitä samalla tavalla kuin Eleanoora parhaimmillaan. Kun yhtye on hylännyt poplauluformaatin kahleet, he ovat saman tien lentäneet normikuuntelijan tavoittelemattomiin. Niin vaarallista vapaus on toisinaan.
Arvio on julkaistu Rumbassa 4/11. Lue yhtyeen haastattelu seuraavasta numerosta (ilm. 8.4.).