”Teknisesti Eminem on yhä genrensä lahjakkaimpia tekijöitä, mutta kertojana hän on tautologinen ja kömpelö. Sinänsä vakuuttavissa, hirveällä tahdilla syljetyissä riimeissä on kamalat määrät tyhjäkäyntiä”, kirjoittaa Anton Vanha-Majamaa arviossaan.
Teksti: Anton Vanha-Majamaa
Eminem: The Marshall Mathers LP 2
Interscope
Eminem on 2000-luvun myydyin sooloartisti, mutta hänen taiteellinen teränsä on löystynyt samaan tahtiin kuin kulttuurinen relevanssinsa laskenut. Siksi on looginen veto, että hän tekee jatko-osan tärkeimmälle albumilleen.
Kytkökset The Marshall Mathers LP:hen (2000) ovat pääosin turhia alaviitteitä: kauhutarinoiden kääntöpuolia ja sivullisten kokemuksia, jotka avartavat kokonaiskuvaa mutta eivät tarjoa oikeita oivalluksia. Parhaimmillaan levy onkin silloin, kun se uskaltaa olla rehdisti pop: Skylar Greyn, Rihannan ja Sian tarjoamissa hengähdystauoissa Eminemin sarjatuliriimien väleissä. Ne vain ovat liian harvassa 79-minuuttisella levyllä.
Teknisesti Eminem on yhä genrensä lahjakkaimpia tekijöitä, mutta kertojana hän on tautologinen ja kömpelö. Sinänsä vakuuttavissa, hirveällä tahdilla syljetyissä riimeissä on kamalat määrät tyhjäkäyntiä. Konseptilevyllä ei muoto saisi ajaa näin räikeästi sisällön edelle. Piristysruiskeita ovat The Zombiesia nokkelasti samplaava Rhyme or Reason ja Beastie Boysille kumartava Berzerk.
Arvio on julkaistu Rumbassa 12/13.