Eroottisten mahdollisuuksien paniikki – levyarviossa St. Vincentin Masseduction

Masseduction on yhtä aikaa häikäilemättömän aistillinen ja akateeminen albumi, kirjoittaa Samuli Knuuti.

29.11.2017
St. Vincent - Masseduction
Loma Vista
9,3 / 10

Rock on tietenkin kuollut, mutta aina välillä tuntuu, että myös pop on pelattu peli: nappulat ovat syöneet toisensa, älyköt ja nerot ovat ottaneet nopat ja siirtyneet toisille areenoille, veteraanit vetäytyneet nurkkiinsa ja jäljelle ovat jääneet vain poseeraajat, prostituoidut, pelaajat ja pelaajattaret. Kaikki täällä vain etsiäkseen nopeinta mahdollista reittiä vetäytyä musiikista vaatemerkkinsä, parfyymi-imperiuminsa tai Hollywood-uran turviin.

Mutta silti yhä aina silloin tällöin joku kykenee tunkeutumaan aluskasvillisuudesta puidenlatvoille oksa oksalta, albumi albumilta näkemystään tarkentaen ja kynsiään hioen. St. Vincent eli Annie Clark on tällainen artisti.

Clarkin viides albumi (kuudes, jos David Byrnen kanssa levytetty, vuoden 2012 Love This Giant lasketaan) Masseduction on nimensä mukaisesti toistaiseksi röyhkein yritys vallata listat. Jos sellaisia nyt enää edes on. Sen kuiva mutta ekspansiivinen syntsafunk ja tunnustukselliset balladit, alle kolmen minuutin laajakangasminiatyyrit, saavat 41-minuuttisen albumin vaikuttamaan yhtä aikaa sarjalta polaroideja luotijunan ikkunasta ja koko illan kestävältä vaahtokylvyltä.

Clarkia on väsyneesti kutsuttu ”naispuoliseksi Bowieksi”, mutta enemmän hän muistuttaa Lady Gagaa, jos tämä olisi mennyt iltalukioon tankotanssioppitunnin sijasta. Clarkin sievä pokerinaama pitää, vaikka hän rakentaa sen ympärille ties minkälaista hiuslaitetta – hän voisi lähikirjastossa periä sinulta myöhästymismaksut, etkä huomaisi mitään. Paitsi tietenkin tuntisit pienen piston, kun hän pöytänsä alta kuittiasi ottaen tunkee samalla neuloja pieneen sinua esittävään voodoo-nukkeen.

Kyllä, St. Vincentin juttu on aina ollut piiloutua näkyville. Siksi Masseduction on yhtä aikaa häikäilemättömän aistillinen ja akateeminen albumi. ”I will hold you like a weapon”, Annie varoittaa nimikappaleella, kun taas Saviorilla hän muuttaa itsensä sarjaksi fetissiobjekteja: sairaanhoitaja, ankara opettajatar, silkkiunelma, nahkatyttö. Tietenkin samalla hymyillen taltutetusti kuin ojentaisi kirjastokorttiasi.

Taustalle hän on yhdessä tuottaja Jack Antonoffin (joka on ollut mukana myös vuoden toisessa pienessä popmestariteoksessa, Lorden Melodramalla) rakentanut joukon koukkuja, jotka ovat nimensä veroisia: välillä ne tyrmäävät kuin nyrkkeilykehässä, välillä takertuvat ihon alle ja repivät, repivät.

Kaikki tämä tekee Masseductionista albumin, joka saa kriitikon kaipaamaan kylmää suihkua ja kuumaa kahvia. Mutta sekin on ookoo, sillä jos ei pop saisi moisia tunteita herättää, mikä sitten?

Masseductionin sloganistinen, melkein pornografiseksi puunattu pinta kuitenkin peittää alleen aitoa tuskaa ja kipua, ja jos albumi on näyttänyt säärtä päästäkseen eteiseen, se repii ranteensa auki asettuakseen kodiksi. Los Ageless on vuoden parhaita popsinglejä, mutta sen vänkä plastiikkakirurgialla irvaileva video ja virtaviivainen kitarakoukku eivät onnistu kätkemään alleen kertosäkeen hätähuutoa. ”How can anyone have you and lose you and not lose their mind?”, Annie kysyy itseltään kysymykseen, johon jokainen joskus jätetty voi vain samastua. Ihan jokainen maan päällä siis.

”Got a crush on tragedy”, viettelee taas giorgiomorodermaisesti säksättävä Sugarboy, kun taas Young Lover yrittää haudata paisuvan futuristidiscon alle hädän rakastetun päihderiippuvuudesta. Juuri tällaiset asiat tekisivät Masseductionista kovin vaikeasti kuunneltavan levyn, jos sen vain pystyisi ottamaan pois soittimesta.

Mekaanisesti nykivä elektro, jota Clarkin kitara leikkaa kuin pina colada -fudgea, on kuitenkin vain noin 62 prosenttia Masseductionista. Runsas kolmannes siitä on pehmeitä ja tunnustuksellisia balladeja, joita Clark on viipaloinut kirjanmerkeiksi sekaan. Jo avausraita, kaikessa vähäeleisyydessään musertava Hang On Me varoittaa: ”The void is back and blinking”. Tyhjyys on takaisin, se kutsuu; ja sinä ja minä, me emme tässä maailmassa kestä.

Vaikka Clark kujertaa pehmeän Happy Birthday, Johnnyn kuin Marilyn Kennedylle, se on silti samalle itsetuhoiselle (kenties kuvitteelliselle) ystävälle omistettu katumus­elegia kuin St. Vincentin aikaisempi kappale Dear Johnny (2014). Dancing with Ghosts / Slow Disco taas vihloo kuin kaikki ne menetetyistä mahdollisuuksista kertovat unet, joista herää palaneen sokerin maku suussaan.

Nykyään popissa on tapana, että suuret tähdet elävät ällistyttävää elämää voidakseen kuvata sitä banaalisti omaelämäkerrallisissa lauluissaan. 35-vuotias Annie Clark siis ohjaa paraikaa kauhuelokuvaa, hengailee David Byrnen kanssa, seurusteli huippumalli Cara Delevingnen kanssa, on esiintynyt julkisuudessa vessanpöntöksi pukeutuneena ja on uuden levynsä promokampanjalla pyytänyt, että journalistit konttaavat hänen luokseen haastatteluja varten. Ja silti hänkin on joutunut jätetyksi!

Masseduction on ällistyttävän artistin ällistyttävä popalbumi, joka on yhtä aikaa ainutkertainen ja universaali. Se on ehkä vuoden paras levy. Jos väitän kuukauden päästä muuta, iskekää minua viivoittimella sormille. Kotiopettajatarasussa, jos saan pyytää.

Lisää luettavaa