Grinderman: Grinderman 2 – Grindermania rules OK

”Grindermanin ensimmäisen albumin kannessa pällisteli jonkun sortin apina. Nyt kansien sisään on hiipinyt jo vähintäänkin keskikokoinen gorilla”, aloittaa Markku Halme neljän tähden arvionsa.

Teksti: Markku Halme, kuva: Deirdre O’Callaghan

Grinderman: Grinderman 2
Mute

Grindermanin ensimmäisen albumin kannessa pällisteli jonkun sortin apina. Nyt kansien sisään on hiipinyt jo vähintäänkin keskikokoinen gorilla. Tai oranki, jonka näin alta kymmenen ikäisenä Hampurin eläintarhassa. Se vastasi käsieni läpseeseen uhmakkaasti rintakehäänsä rummuttamalla.

Teini-iässä näin Lontoossa myös Caven muinaisen Birthday Partyn järjettömän raivokkaan keikan, jonka seurauksena en muista pääesiintyjä Bauhausin show’sta oikeastaan mitään.

Arkisemmalla tasolla mitaten kakkosgrindaus alkaa suunnilleen siitä, mihin edellisessä jäätiin. Rankimmillaan Grindermanin debyyttialbumi oli takaperoinen askel kohti Birthday Partyn alkuaikojen hillitöntä hurjuutta. Ote ja asenne hylkäsivät sivistyksen ja nappasivat voimansa eläimellisistä vaistoista.

Tässä jatko-osassa raadollisuus on nostettu pykälää järisyttävämmälle tasolle. Musiikilliset ratkaisut ovat rohkeampia, rosoisempia ja vapautuneemman oloisia kuin edeltäjällään. Eroa kuvastaa parhaiten avausbiisi Mickey Mouse and the Goodbye Man, jonka esi-inhimillinen voima on korkeampi kuin ykkösalbumin keskimääräinen – tai jopa ylin – tehotaso.

Tietyssä mielessä edellisen albumin vaihtelu huimien huippukohtien ja perustasoisempien raitojen välillä teki kokonaisuudesta helpommin sulavan, tavallaan monikäyttöisemmän tapauksen. Se vertautui suunnilleen Puistobluesiin, kun kakkoslevy muistuttaa enemmän villejä salajatkoja Provinssirockin alueen joessa, jossa ei vielä sentään kellu kuin pari hassua elotonta ruhoa.

Ykkönen oli biisikooste, tämä on kokonaisuus, arvoltaan enemmän kuin osiensa summa.

Ja silti: ykkösalbumin jumalaisen Man in the Moonin vaikuttavuustasolle yltämistä ei järjellisin perustein voisi edes vaatia – vaikka upean vanhakantaisesti peribluesistinen When My Baby Comes moista likeltä liippaakin.

Jos biisien tasoa mitoittaisi nuottipapereista vertaillen, veisi ykkösalbumi selvähkön voiton. Ehkä lopullinen, kaikenkattava vertailu voisi lopulta tuottaa tasokkaan tasapelin numeroin 4-4. Molempi parempi.

Arvio on julkaistu Rumbassa 12/10