Päätoimittaja Teemu Fiilin ja avustaja Niko Peltonen avasivat Rumbassa 6/14 sanallisen arkkunsa seitsemästä kesän uutuuskappaleesta.
Kuva: Raimo Uunila (Paleface)
38-vuotias australialainen Sia Furler on laulanut David Guettan Titanium-megahitillä, kirjoittanut hittejä Madonnalle, Rihannalle ja julkaissut tätä ennen jo viisi omaakin soololevyä. Vasta Chandelier-balladin myötä hänelle näyttää kuitenkin auenneen tilaisuus valloittaa maailman listat omissa nimissään. Albumi 1000 Forms of Fear seuraa heinäkuussa.
NP: Vähän euroviisumainen biisi, klassinen kädet ilmaan -balladi. Nykypäivän hittitehdasmaailma on melkoista matematiikkaa. Tässäkin on ammattilaisen kädenjälki, palikat kohdallaan, mutta ei tämä minua ainakaan koskettanut.
TF: Tämä kosketti vähän samalla tavalla kuin joku Disney-piirretyn sentimentaalinen päätösbiisi. Oikeassa tilanteessa voi tulla vaikka kylmät väreet.
NP: Ehkä tämä vaatisi sen Disney-leffan nyyhkykohtauksen taustakseen, että kaikki tunnereseptorit laukeaisivat.
TF: Kaipaisin kyllä Sialta henkilökohtaisempaa tatsia musaan. Tuon biisinhän se olisi voinut antaa yhtä hyvin vaikka Rihannalle.
NP: Se ei herättänyt minkäänlaista kiinnostusta häneen artistina.
TF: Sia on silti artistina symppis. Tällaisia tarinoita ei hirveästi ole popmusassa, että joku nousee vasta liki nelikymppisenä uransa huipulle.
Suomiräpin omatunto keskittyy kesän ajan tulevan levynsä tekemiseen, mutta Helsingin vapunpäiväiset tapahtumat vappumarssin yhteydessä innoittivat häntä tekemään pika-aikataululla uuden singlen. ”Astalot” mainittu.
TF: Palefaceksi tässä on aika pop-tuotanto. Vähän suomireggaen perintöä myös, rytmi on tällainen karibialainen.
NP: Tämä on ikään kuin taistelulaulu, mutta kuitenkin surumielinen. Vasemmisto kun häviää vaaleissa jatkuvasti, niin minulla itselläni vasemmistolaisena natsaa joku tässä aika hyvin. Että vaikka kaikki menee päin helvettiä, niin minä saan silti heiluttaa nyrkkiä ja olla tätä mieltä.
TF: Suomessa on Cheekistä ja muista huolimatta aika paljon vasemmistolaisempi räppiskene kuin monessa muussa maassa. Kaikki yhtään vallankumouksellisempi meininki on jenkeissä automaattisesti ihan marginaalia, mutta Suomessa Asan levyt menevät top kolmoseen.
NP: Ja Paleface oli ainakin hetken aikaa vielä suositumpi, mutta se tavoittikin sellaisia kuulijaryhmiä, jotka eivät normaalisti räppiä millään lailla kuuntele. Helsinki-Shangri-lan aikaan tuntui hetken, että se voisi olla nykypäivän versio taistolaislauluista. Mutta lopulta se oli musiikillisesti ja sanoituksellisesti liian itsestäänselvää kamaa. Enää Paleface ei päästä itseään niin helpolla.
TF: Tässä oli hyviä one-linereita: ”Life’s a bitch, mut mä taistelen sen lutkan puolest”.
NP: Se on taitava sloganisti. Objektiivisesti tästä biisistä voisi ehkä löytää kritisoitavaakin, mutta tämä vetosi tunnetasolla, eli oli vastakohta Sian kappaleelle.
Kanadalainen Daniel Snaith julkaisee musiikkia useilla nimikkeillä, näkyvimmin Caribouna. Indiediskoissa menestykseksi kohonneesta Swim-levystä ja sen Odessa-täsmäosumasinglestä on jo neljä vuotta. Tulevaa levyä pohjustetaan kappaleella, joka ei niinkään vastaa kysymyksiin kuin herättää niitä.
TF: Puolitoista minuuttia eli melkein puolet kappaleesta on pelkkää introa. Melkein odottaisin, että tästä biisistä tehtäisiin lisäksi joku seitsenminuuttinen versio. Tässä on todella klassinen nostattava, endorfiinia erittävä sointukierto. Mutta biisi oikeastaan loppuu siinä vaiheessa, kun sen luulisi lähtevän lentoon.
NP: Tämä herättää tosi vahvasti halun kuulla se seitsemänminuuttinen versio. Ikään kuin tästä puuttuisi se kolme, neljä minuuttia välistä. Soundillisesti toimiva, mutta tanssilattialla olisin aika pettynyt, jos se tuohon loppuisi.
TF: Cariboun uutta levyä olisin kyllä odottanut, vaikka en olisi tätä kuullutkaan.
NP: Ei missään tapauksessa samanlainen killerisingle kuin Odessa, mutta voi toimia levykokonaisuudessa vaikka kuinka hyvin.
Ilmeisesti Klamydian Vesku ei aina saa ykkösbändiään studioon vain käskemällä, koska hänen on pakko tehdä jo toista kertaa albumillinen läpiluettuja covereita Sundin pojat -sivuprojektin kanssa. Edellisellä kierroksella teemana oli ”Suomi”, nyt yhtä lailla lainausmerkkeihin kuuluva ”loma”.
TF: Kenen biisi on Kesän lapsi?
NP: Se on käännösbiisi, mutta Katri Helenahan sen teki aikanaan. Ja Ville Leinonenkin teki sen uusiksi, se on sellainen unenomainen psykedeliaversio. Mutta tämä nyt on kyllä ihan täyttä paskaa.
TF: Jenkkien skeittipunk-perinteessä on alusta asti ollut näitä markan coverversioita, jotka on nopeutettu tuplatempoon. Tässä on ihan sama kaava periaatteessa.
NP: Ja Suomessa Tyrävyö breikkasi aikanaan sillä ep:llä, jossa oli pelkästään tällaisia läpisoitettuja versioita. Ja sitten oli, mikä helvetti se olikaan, Ripsipiirakka. Jos tyypit haluavat mennä jonnekin mökille kännäämään ja soittamaan, niin sehän on jokaisen perusoikeus, mutta vittuako se pitää levyllä julkaista.
TF: Klamydia oli ihan mainio punkbändi joskus yli 20 vuotta sitten. Siksi niiden olemassaolo on ihan hyvin perusteltavissa. En kuitenkaan tiedä, mitä syytä minulla olisi kuunnella tänä päivänä mitään Klamydian tekemää.
NP: Klamydia on yksi asia ja tämä taas jotain muuta. Mielestäni tämä ei oikein ole edes musiikkia. Kuunteleeko joku tällaista kotona?
TF: Ehkä siellä mökillä sitten aina juhannuksena.
Tien päällä rakastuneet ja siellä musiikillisen yhteisymmärryksen löytäneet folk-söpöläiset ovat suomalaiseen musabisnekseen rantauduttuaan päättäneetkin tehdä jotain muuta: kliinistä ruotsipoppia. Kakkoslevy ilmestyy syksyllä. Tuomo Prättälä tuottaa, mutta sitä ei huomaa mistään.
NP: Tässähän on tapahtunut totaalinen suunnanmuutos. Joskus livenä nähdessäni luokittelin Evan & Manun sympaattiseksi mutta suhteellisen yhdentekeväksi musiikiksi. Akustisessa ilmaisussa yhdentekevyyttä ei oikein saa anteeksi. Tällaisessa musiikissa saa.
TF: Tässä on tyypillinen 2000-luvun kilkuttelurytmi. Automainosindietä, joka ei ole lopulta yhtään indietä vaan sellaiselle 25–30-vuotiaalle yleisölle, ehkä ensimmäistä autoaan ostaville ihmisille suunnattua.
NP: Yleisesti ottaen tosi ruotsalaisen kuuloista musiikkia. Jos tämän kuulisi radiosta tietämättä esittäjää, ei millään pystyisi arvaamaan.
TF: Evan ja Manun debyytti on käsittääkseni myynyt kotimaiseksi englanninkieliseksi levyksi tosi hyvin.
NP: Minusta tuntuu, että se oli vähän sellaista kevythippiyleisöä, joka sitä osti.
TF: Niin, luomukaupan asiakaskuntaa. Ensimmäisen levyn tahtiin nautittiin luomuporkkanoita, nyt sitten juodaan kai siideriä. Tosin Happy Joe -siideriä, mutta kuitenkin.
NP: Suomessa on hirveästi muusikoita, jotka sinnittelevät siinä rajalla, että saavatko he toimeentulon musiikista. Jos sen saa nextille levelille, siitä voi saada elämänuran. Sitä tässä on saatettu yrittää. Mutta veikkaan, että tässä vain hukataan alkuperäinen yleisö saamatta uutta.
Vanhan kärttynaaman 2000-luvun eeppisin saavutus oli epäilemättä muistelmien julkaiseminen Penguin Classics -sarjassa. Paluu levytetyn musiikin pariin on arvattavasti lievä antikliimaksi. Singlebiisin nimi on vielä kliseisempi kuin tulevan The World Peace Is None of Your Business -albumin.
TF: Aikamoiset elektroniset luupit tuolla taustalla. Ei ole sovituksena mikään tyypillinen Morrissey, vaikka sävellys onkin aika lailla.
NP: Hyvä, että se yrittää edes musiikillisesti jotain uutta. Edellisen levyn aikaan meininki alkoi olla tosi väsynyttä. Morrisseystähän on tullut vuosien varrella yhä ristiriitaisempia tunteita herättävä hahmo. Eikä sillä mitään uutta sanottavaa tunnu tässäkään olevan. Tämmöistä kevyttä ihmisvihaa.
TF: On vaikea ajatella, että Morrissey menisi studioon joidenkin kiinnostavien referenssilevyjen kanssa.
NP: Todennäköisesti se menee sinne kirjapinon kanssa, sillä on referenssikirjoja. Oikeasti saatetaan olla uhkaavan lähellä sellaista tilannetta, että tämä on Morrissey-biisi, jossa Morrissey on vähiten kiinnostava elementti. Pelkästään tuo biisin mukamas syvällinen nimi hämää. Se on ikuisesti se 17-vuotias maailman pahuutta kelaava tyyppi. Mielenkiintoistahan on, että Smiths-aikoina se ei aina ollut niin oikeassa kaikessa, se oli epävarmempi ja ristiriitaisempi. Enää se ei voi olla missään asiassa väärässä.
TF: Tänä päivänä, kun kaikki artistit haluavat olla lähellä, Morrissey pysyy ihan yhtä kaukana kuin se on aina ollut. Morrissey Twitterissä voisi olla kutkuttava ajatus, mutta varmaan lopulta tuskaista seurattavaa.
NP: Siinä kävisi niin kuin Kauko Röyhkälle Facebookin kanssa, se banalisoituisi tosi nopeasti.
Teemu Brunilan ja hänen skandinaavikavereidensa sarjakuvahuijaus on etenemässä vaiheeseen kaksi. Tarjolla on ajanmukaista pumppausta, mutta popmelodialla. Joskus herkullisen aterian viimeisten jäännöstenkin naamaan mättäminen tuottaa hedonistista nostetta. EDM:n suhteen ollaan juuri siinä pisteessä.
NP: Tässähän on EDM-pumppausta! Tämä on tällainen instant pleasure -efekti, vähän kuin avaisi suklaalevyn.
TF: Vähän kuten Sian biisissä, tässä mennään suoraan asiaan eikä turhaan kasvatella. Kertosäe tulee suunnilleen puolen minuutin kohdalla.
NP: Joo, mutta koska mä olen eurodancen kasvatti, tämä vetoaa minuun heti Siaa enemmän. Vuonna 1993 kuuntelin Haddawayta enkä Whitney Houstonin I Will Always Love Youta.
TF: Tuntuu muuten, että juuri nyt Suomessa major-yhtiöt sainaavat aivan kaiken, mikä kuulostaa jollain tavalla EDM:ltä.
NP: Ei sitä Suomessa kai vieläkään olla niin hirveästi tehty. No, olihan toki Levikset repee, sehän on ihan EDM:ää. Mutta tämähän on popbiisi, joka on vain tuotettu EDM:ksi.
TF: Suomessa herättiin EDM-hommaan liian myöhään, se olisi pitänyt tehdä viisi vuotta sitten. Mutta jos Studio Killersistä ajatellaan seuraavaa vientituotetta, niin ihmettelen, kuinka se onnistuu, jos yhtye on olevinaan sarjakuvahahmoja. Tänä päivänä bändi pitäisi tuoda reilusti yleisön eteen. Ei kukaan mene niiden nettisivuille katsomaan, keitä nämä jampat ovat, vaikka biisi miellyttäisikin.
NP: Kuitenkin jo pelkästään Brunilan lauluääni on niin tunnistettava, että Suomessa tämä yhtye assosioituu heti siihen.
