Interpol – Our Love to Admire

29.06.2007

Interpolin kolmosalbumi yrittää vangita mutta onnistuu vain pidättämään.

Eivät kakkosalbumit vaikeita ole, vaan ne kolmannet. Kakkoslevyllä kun voi vielä ratsastaa debyyttinsä maineella, ja heikommallakin kokonaisuudella pääsee pitkälle, kunhan vain mukana on ne kolme–neljä tarpeeksi hyvää kappaletta singleiksi. Kolmannella levyllä on kuitenkin jo otettava ratkaiseva askel johonkin uuteen suuntaan, sillä jos silloin toinen jalka ei ole jo maantiellä, se on haudassa.

Alussa tuntuukin, että kahden hienon albumin ja kolmen vuoden tauon jälkeen Interpol osaa ottaa sen tarvittavan uuden harppauksen. Pioneer to the Falls kun on suorastaan henkeäsalpaava kappale: se alkaa juuri sellaisilla helisevillä kitaroilla, joilla NYC ensikosketuksellaan lumosi meidät viisi vuotta sitten, mutta puolivälissä puhkeaa pianon ja jousien siivittämäksi elokuvalliseksi epiikaksi. Pioneer to the Falls on avauskappale, joka kuulostaa päätöskappaleelta, ja niin se asettaa riman loppualbumille liian korkealle.

Ei siinä, etteikö Our Love to Admirella olisi paljon muutakin rakastettavaa ja ihailtavaa. No I in Threesome ja Pace Is the Trick ovat molemmat klassista Interpolia. Toki edelleen hyvin paljon Joy Divisionia, mutta nähtynä New Yorkin yöklubien yksisuuntaisten ikkunoiden glamorisoivan prisman läpi; niiden äänikuva on enemmän öisen Manhattanin kuin Manchesterin siluetti. Albumin päättävä, hautajaismarssiksi puhkeava The Lighthouse on puolestaan täynnä kitaroita, jotka kuulostavat harpuilta, ja muistuttaa meitä levystä, jonka Interpol olisi voinut tehdä, jos ei olisi jo tehnyt tätä.

Väliin mahtuu kuitenkin liian monta täyteraitaa, enemmän kuin kahdella ensimmäisellä albumilla yhteensä. Kappaleet, kuten The Scale, All Fired Up ja Rest My Chemistry, eivät ole juuri muuta kuin Interpol esittämässä Interpolia; suorittamassa rutiinitutkimuksia, puhuttamassa todistajia, joiden tekemät havainnot on jo arkistoitu ja tyhjennetty johtopäätöksistä.

Lisää luettavaa