Jätkäjätkien Marian sairaalassa kuiskitaan synkeitä ja vihaisia tarinoita

”Luuseriutta puiva Häviäjät voisi olla suoraan Rage Against the Machinen debyytiltä”, kirjoittaa Anton Vanha-Majamaa arviossaan.

Teksti: Anton Vanha-Majamaa, kuva: Roihis Musika

Jätkäjätkät: Marian sairaala
Roihis Musika

Synkempää, raskaampaa, suruisampaa.

Jätkäjätkien kolmannella albumilla ei enää ole sitä yllätysmomenttia, joka vauhditti yhtyeen debyyttilevyn Ykstoist ykstoist yhdeksi ilmestymisvuotensa raikkaimmista yllätyksistä. Marian sairaala on kaivattu irtiotto sikäli, että se on ehdottomasti yhtyeen synkin. Sen kahdeksan kappaletta puskevat vuoroin vihaisina eteenpäin, vuoroin vellovat haikeudessa. Sovitukset ovat aiempaa väljempiä, eivätkä Balkan-instrumentit enää soita toisiaan kilpaa maan rakoon.

Synkkien teemojen ohella albumilta löytyy yllättävän raskaita sävyjä. Irti äidin helmasta ja Rakkaus yli rajojen ovat kaivatun sielukkaita slovarijamitteluja, joiden perään isketään vimmaisesti luuseriutta puiva Häviäjät, jonka äkäisesti mouruava kitarariffi voisi olla suoraan Rage Against the Machinen debyytiltä.

Ahkerana pysytellyt Asa saa pääroolin albumin levähdyspaikoissa. Edellämainittujen lisäksi edesmenneelle The Band -rumpalille omistettu Levon helmi nojaa täysin Asan riimittelyyn, joka lähentelee runonlausuntaa. Kyseessä on paradoksaalisesti elinvoimaisen yhtyeen elottomin ja samalla kaunein sävellys.

Arvio on julkaistu Rumbassa 2/13.