Boys got rhythm
Kasabianin kolmas albumi noudattaa edeltäjiensä kaavaa. Ensimmäisten kuuntelujen aikana nyrkki puhkoo ilmaa, kun kuvittelee kuuntelevansa maailman parasta musiikkia. Sitten iskee tyhjä olo, kun havahtuu bändin täydelliseen puupäisyyteen. Lopulta kuitenkin käy niin kuin aina: Kasabian voittaa puolelleen.
Syy on yksinkertainen. Kasabianilla on niin sanotusti rytmi veressä. Bändi saisi jopa Yrjö Kilpisen Lippulaulun (”Siniristilippumme, sulle käsin vannomme…”) sykkimään likaista, houkuttelevan syntistä groovea.
Loistavan debyyttinsä (2004) jälkeen Kasabian ei ole pystynyt tekemään täysipainoista albumikokonaisuutta. Empiren (2006) tapaan West Rider… on sillisalaatti, joka on rakennettu muutaman maukkaan sattuman varaan.
Avausraita Underdog mykistää imevällä särökitarariffillään, röyhkeällä rytmillään ja Tom Meighanin vastustamattomalla lauluäänellä. Yhtä erinomainen on Secret Alphabets, joka manaa esiin Syd Barrettin haamua Kula Shakerin kyökkipsykedelialla. Myös kinksmäinen Thick as Thieves ja Where Did All the Love Gon vaivaton krautpop vakuuttavat.
Liian usein Kasabian kuitenkin tyytyy vain kuulostamaan hyvältä. Primal Screamin henkiset oppipojat lyövät kirveensä kiveen Fast Fusen rockröpöttelyyn ja Ladies and Gentlemanin kevyt-Spiritualizediin tarttuessaan.