Laadukas lisä suomalaisen indien persoonallisten tekijöiden listalle.
New Music Community -yhteisön tunnetuimpien nimien, Rubikin ja Underwater Sleeping Societyn, tavoin Kastor luottaa psykedeelisesti poppailevaan indierockiin. Tämäkin viisikko kuulostaa varsin lupaavalta, osaavalta, nälkäiseltä ja sopivan eklektiseltä. Kiistattomista ansioistaan huolimatta se ei kuitenkaan pysty räjäyttämään pottia – vielä.
Lost Station on melko tyypillinen debyyttialbumi: huolella kypsytelty, intomielinen ja mukavan railakkaasti tuotettu. Levyn valtteja ovat materiaalin ja ilmaisun ilahduttava monisyisyys ja räiskyvä, paikoin jo härskiyden puolelle menevä ote. Verrokkibändejä hahmottuu kuuntelujen myötä alati lisää, mikä on oikeastaan hyvä asia. Monimuotoisesta materiaalista mieleen juolahtaa jykevän tummasti tanssittava Interpol, akustisesti herkistelevä Neil Young sekä The Flaming Lipsin maailmojasyleilevän sinfoninen psykerock.
Sävelkuluissa ja joissakin sovitusratkaisuissa kuuluu paikoin toveribändi Rubik. Ei ihme, soittaahan Kastorissa koskettimia Rubikin laulaja-multi-instrumentalisti Artturi Taira. Kokonaisuutena Kastor vaikuttaa vahvasti oululaisen Morleyn ja jenkkibändi Built to Spillin sukulaiselta: melankoliselta mutta elämänmyönteiseltä, vaihtoehtoisia reittejä mielenkiinnolla tutkivalta sympaattiselta haahuilijalta.
Kastorin edellisiin bändeihin kytkevä
ja pintatasolla leimallisin ominaisuus on nimenomaan Matias Koposen pehmeänkäheä laulu. Mies käyttää tummaa ääntään jännittävän hiljaa, miltei kuiskaten. Ulosanti on persoonallista ja tekee bändistä omankuuloisensa, mutta epäilemättä myös etäännyttää herkkähipiäisimpiä.
Biisimateriaali on paikoin aivan ensiluokkaista mutta pääasiassa hyvää perustasoa. Ärsyttävä Illicit Karmakin jämähtää korvien väliin
kuin räkäpallo pulpetin alapintaan. Oikeastaan vain tönkkö kantrirallatus Touch of Fear ei vakuuta.
Erinomaista antia edustavat jämäkästi rockaava Too Much Alike ja rouhean tarttuvasti pumppaava Melody I Hear in Your Heartbeat. Rubikmaisesti vyörymään äityvä nimikappale on sekin hieno, mutta levyn ehdoton kruunu on vaikuttava Flaming Lips / Mercury Rev -pastissi Something Beautiful. Siinä Kastor tavoittaa ylimaallisuuden siirtyessään majesteettisen melodian mukana hitaasti herkästä kaunosieluisuudesta massiiviseen ääniaaltoon, joka päättyy ranskalaisen sirkusteltan liepeille, kuten asiaan kuuluu.
Vaikka Lost Station ei tajuntaa räjäyttävä teos olekaan, se on vahva näyttö erittäin potentiaaliselta nousevalta orkesterilta. Samalla se on ilahduttavan positiivinen signaali kotimaisen indien laadun huikeasta kohentumisesta: muutama vuosi sitten tämäntasoista vaihtoehtomusiikkia olisi Suomessa äimistelty ja kiitelty vuolain sanankääntein. Nyt edes alitajuista suomitasoitusta ei voi eikä tarvitse antaa, vaan bändiä voi huoletta verrata kansainväliseen tarjontaan.