Kotiteollisuutta on haukuttu uusiutumiskyvyn puutteesta. Uudella levyllään bändi on ottanut haasteen vastaan ja tehnyt tyylikirjoltaan monipuolisimman levynsä koskaan. Jokin silti mättää, ja se jokin tulee laulaja Jouni Hynysen suusta.
Teksti: Saku Schildt, kuva: Ville Juurikkala
Kotiteollisuus: Kotiteollisuus
Johanna
Harmin paikka. Kotiteollisuus on tehnyt parhaan levynsä yhdeksään vuoteen, mutta silti sen jälkeen on turhautunut olo. Runokirjoistaankin tunnettu Jouni Hynynen haluaa niin palavasti kurkottaa teksteillään kohti kansamme kollektiivista tajuntaa, että lopulta hän kapsahtaa katajaan.
Uutuusalbumi on siinä mielessä erittäin tervetullut, että se rikkoo bändin vakiintunutta menestysreseptiä. Kotiteollisuus on tyytynyt jo usean levyn ajan kierrättämään samaa biisiä kuin Apulanta konsanaan, mutta nyt yhtye kuulostaa inspiroituneemmalta kuin aikoihin.
Levyn alku ei lupaa paljoa. Aloituskappale Hornankattila vielä jauhaa sujuvasti, mutta sitä seuraavat Soitellen sotaan ja Raskaat veet ovat juuri sellaista vetelää pullataikinaa, mitä bändi radiokelpoisimmillaan edustaa.
Levy käy mielenkiintoiseksi vasta rummuttomalla, akustisten kitaroiden kuljettamalla Kylmä teräs -kappaleella, joka on Hynysen tulkintaa myöten silkkaa Kauko Röyhkää. Eivätkä yllätykset siihen lopu: Ei kukaan kulkee Oasiksen (!) Don’t Look Back in Angeria muistuttavan pianostemman tukemana, ja Ainoa tuo mieleen Nine Inch Nailsin (!!) The Day the World Went Awayn. Itken seinään päin on puolestaan miellyttävää kalevalatunnelmointia.
Yhtäkään näistä ei voi sävellysten tasokkuudesta huolimatta kuunnella ilman hammastenkiristelyä. Hynynen on yrittänyt vimmatusti tehdä biiseihin kansallisia tuntoja värisyttäviä sanoituksia, mutta unohtuu kierrättämään masentavan pateettisia Suomi-fraaseja. Irwinin ryysyranta-tematiikka on viety levyllä tympeisiin mittasuhteisiin
Hurtista huumoristaan tunnettu Hynynen tuntuu laulavan paatoksellisimmatkin osuudet otsa rypyssä. Ei kukaan kertoo samanlaisen elämäntarinan kuin Samuli Putron Elämä on juhla, mutta yksiulotteisemmin ja totisemmin. Päätöskappaleessa Taivas on auki ihmetellään suomalaisten viinanhuuruista eskapismia, mutta kappale ärsyttää kuin laskuhumalassa itsesääliään valittava tuurijuoppo.
Täällä pohjantähden alla -paatos puolestaan löytää huippunsa, kun Itken seinään päin käynnistyy: miten kukaan voi enää laulaa ”täällä pellot työmiehen hiellä kastellaan, pellot jotka on kiviä täynnä” sellaisella vakavuudella, että luulisi torpparijärjestelmän palanneen käyttöön? Maapallon vauraimpiin valtioihin kuuluvassa maassamme on toki paljon yhteiskunnallisia epäkohtia, mutta tällainen surkeudessa piehtaroiminen on kuulijan aliarviointia.
Karismastaan huolimatta Hynysestä ei taida olla esikuviensa veroiseksi tunteiden tulkiksi. Puhuttelevia lauluja ei synny pelkästään ankeutta alleviivaamalla, vaan draaman tajulla ja kyvyllä iskeä silmää kurjuudelle.
Arvio on julkaistu Rumbassa 3/11