Uuden-Seelannin laululintu kujertaa kuin Cut Copy.
Phillipa ”Pip” Brown otti esiintymisnimensä Rutger Hauerin tähdittämästä Ladyhawke-kasarielokuvasta. Sen tarina pohjautuu satuun, jossa rakastavaisia vaivaava kirous muuttaa heidät vuorotellen eläimiksi niin etteivät he koskaan tapaa toisiaan ihmismuodossa.
Täydellisen ajankohdan puute vaivaa levyn radiosuosikkiakin Paris Is Burningia. Kappale olisi voinut olla suurmenestys Pariisin lähiömellakoiden aikaan, mutta onneksi uusiselantilaisen soolodebyytiltä löytyy liuta pikkuhittiä parempia tanssilauluja.
Brownin grungemenneisyys ei albumilla kuulu, mutta muodikkaan Modular-merkin monitahoinen soundisekoitus senkin edestä. Tuotanto soi tuoreella tavalla vanhahtavasti: syntikat ja kitarariffit kaikuvat kookkaasti kuin stadion, mutta elektropopin pikkunyanssit ovat täynnä tätä päivää. Artistia on verrattu saman levy-yhtiön New Young Pony Clubiin, mutta yhtä lailla mieleen tulee Cut Copyn copypaste-kollaasit – samoin kuin Blondie ja Goldfrapp.
Kovatasoisista verrokeistaan huolimatta Ladyhawken persoonallisuus liitää korkealla kuin Michelle Pfeifferin haukka nimensä lainanneessa fantasiassa.